Kenties sinusta, lukijani, on tullut Jacopon ystävä, kenties haluat tutustua hänen intohimonsa historiaan. Voidakseni esittää sen sinulle kokonaisuudessaan täytyy minun kirjeitten lomassa tehdä muutamia huomautuksia.

Laurettan kuolema ja Odoardon odotus lisäsivät hänen syvää alakuloisuuttaan. Harvoin hän kävi T:n talossa, eikä puhellut kenenkään kanssa. Laihtuneena ja kalpeana hän enimmäkseen harhaili ympäri seutua ilman hattua ja tukka hajallaan. Hänen syviin kuoppiin painuneista silmistään kuvastui hänen sairas, kärsivä sielunsa. Hän puhui masentuneella äänellä. Yökaudet hän kuljeskeli milloin missäkin, ja keskellä päivää löydettiin hänet usein nukkumassa jonkun puun juurella.

Näihin aikoihin palasi Odoardo mukanaan nuori maalari, joka Roomasta muutti kotiseudulleen. Samana päivänä he tapasivat Jacopon. Odoardo aikoi syleillä häntä, mutta Jacopo peräytyi kauhistuneena. Maalari sanoi kuulleensa puhuttavan hänestä ja hänen älystään ja jo kauan halunneensa tutustua häneen. Jacopo keskeytti hänet. "Minä, herrani, en ole koskaan voinut löytää itseäni muissa ihmisissä, siksi en luule, että muutkaan löytävät itseänsä minussa." He pyysivät häneltä selitystä noihin kaksimielisiin sanoihin, mutta hän peittäytyi vaippaansa ja hävisi puitten lomaan. Odoardo ilmaisi mielipahansa hänen käytöksestään Teresan isälle, jolla jo alkoi olla aavistus Jacopon intohimosta.

Teresalla oli jonkun verran vähemmän herkkä, mutta intohimoinen ja välitön luonne. Hänelläkin oli taipumusta vienoon alakuloisuuteen, ja nuoruudessaan, jolloin ihminen alkaa tuntea suloista tarvetta rakastaa ja saada osakseen vastarakkautta, ei hänellä vielä ollut yhtään sydämen ystävää. Siksi hänen sielunsa kokonaan avautuikin Jacopolle, ja hän rakastui häneen, vaikka ei uskaltanut sitä itselleen myöntää. Tuon suudelman jälkeen hän pelokkaasti karttoi lemmittyään ja vapisi isänsä läsnäollessa. Eroitettuna äidistään, vailla neuvojaa ja lohduttajaa, hän peläten ajatteli tulevaisuuttaan ja muuttui ihmisiä karttavaksi erakoksi. Hän puhui harvoin, mutta luki ehtimiseen. Hän laiminlöi taiteelliset ja musikaaliset harrastuksensa, vieläpä pukunsakin. Palvelijatkin näkivät usein kyyneleitä hänen silmissään. Hän karttoi nuorten ystävättäriensä seuraa, jotka viettivät kesää Euganian kukkuloilla, hän vältti kaikkia ihmisiä, pikku siskoaankin, ja istui monta tuntia yksinään puutarhansa pimennoissa. Talossa hallitsi siis hiljaisuus ja omituinen epäluottamus, joka vaikutti painostavasti kaikkeen teeskentelyyn tottumattoman Jacopon omituisen käytöksen jo ihmetyttämään sulhaseen. Vaikka Jacopo seuraelämässä olikin hiljainen, esiintyi hän ystäviensä kanssa puheliaana, usein suorastaan hillittömän iloisena. Mutta noina päivinä hänen puheensa ja käytöksensä olivat kiihkeitä ja katkeria kuten hänen sielunsakin. Eräänä iltana hän suuttui Odoardolle, joka puolusti Campoformion sopimusta. Hän alkoi väitellä, huutaa kuin hullu, uhata, väännellä päätään ja itkeä vihasta. Tavallisesti hän jaksoi hillitä itseään, mutta herra T. kertoi minulle, että hän tähän aikaan joko oli kokonaan ajatuksiinsa vaipunut, tai puhui tavattoman kiihkeästi; hänen katseensa ilmaisi kauhua ja joskus hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Odoardo alkoi pitää häntä silmällä ja arvasi piankin syyn hänen muuttuneeseen käytökseensä.

Näin kului koko kesäkuu. Päivä päivältä onneton nuorukainen tuli yhä synkemmäksi ja sairaammaksi. Hän ei enää kirjoittanut kotiaan eikä vastannut minun kirjeisiini. Usein näkivät talonpojat hänen ratsastavan jyrkänteen reunaa myöten raisulla hevosella, ja oli todellinen ihme, ettei hän syöksynyt perikatoon. Eräänä aamuna maalari, joka par'aikaa piirteli vuorten ääriviivoja, kuuli hänen äänensä metsästä. Ortis lausui väräjävällä äänellä muutamia tuskallisia säkeitä Alfierin [Vittorio Alfieri (k. 1803) on Italian huomattavin murhenäytelmäin kirjoittaja. Foscolon ihailua ja kunnioitusta häntä kohtaan osoittavat m.m. muutamat mahtavat säkeet runoelmassa Il Carme dei Sepolcri. Suom.] "Saul"-tragedian toisesta näytöksestä, ja hänen huomaamattaan onnistui maalarin piirtää hänen kuvansa, joka sittemmin esitettiin julkisuudelle. Kuva on siltä hetkeltä, jolloin hän miettivänä pysähtyy lausuttuansa toisen näytöksen ensimäisen kohtauksen säkeet:

"— — jo ammoin ma vihollisen miekkaan syössyt oisin rutosti ratkaisten sen ongelman, jot' elämäni tuska on —"

Lopetettuaan lausuntansa Jacopo kiipesi vuoren korkeimmalle huipulle, loi päättävän katseen alaspäin, levitti käsivartensa, mutta vetäytyi äkkiä takaisin huudahtaen: "Oi, äitini!"

Eräänä sunnuntaina hän aikoi aterioida herrasväki T:n luona. Hän pyysi Teresaa soittamaan ja ojensi hänelle harpun. Hänen soittaessaan astui herra T. huoneeseen ja istuutui tyttärensä viereen. Jacopon kasvoilla kuvastui ensin hillitty surumielisyys, mutta vähitellen hänen päänsä painui alas ja hän vaipui tavalliseen synkkään alakuloisuuteensa. Teresa katsoi häneen salaa ja koetti pidättää kyyneleitään. Jacopo huomasi sen ja poistui salatakseen mielenliikutustaan. Heltyneenä kääntyi isä tyttärensä puoleen sanoen: "Oi lapseni, tahdotko tehdä itsesi ja meidät kaikki onnettomiksi!" Teresa alkoi tämän kuullessaan äkkiä katkerasti itkeä. Hän heittäytyi isänsä syliin ja tunnusti salaisuutensa. Samassa astui huoneeseen Odoardo ilmoittaen, että pöytä oli katettu, ja Teresan käytös samoinkuin herra T:n mielenliikutus vahvistivat hänen epäluulojaan. Tämän kaiken olen kuullut Teresan omasta suusta.

Seuraavana päivänä, heinäkuun 7:nä, Jacopo meni Teresan luo ja tapasi siellä sulhasen ja maalarin, joka valmisti morsiamen kuvaa häitä varten. Hämmentyneenä ja vapisten Teresa poistui muka etsiäkseen jotakin, jonka hän oli unohtanut, mutta kulkiessaan Jacopon ohi kuiskasi hän surullisesti ja hiljaa: "Isäni tietää kaiken". Puhumatta sanaakaan Jacopo käveli muutaman kerran edestakaisin huoneessa ja poistui. Kukaan ei nähnyt häntä sinä päivänä. Michele etsi häntä turhaan aterioimaan. Vasta puoliyön aikaan hän palasi kotia. Hän heittäytyi riisuutumatta vuoteeseen ja lähetti palvelijan nukkumaan. Hetken perästä hän nousi ja kirjoitti:

Keskiyön aikaan.