3. XII.
Tänä aamuna olin aikaiseen liikkeellä ja lähestyin juuri herra T:n huvilaa, kun kuulin kaukaista harpunsoittoa. Oi, koko sieluni hymyilee ja kuvaamaton autuus täyttää sydämeni vielä muistellessani noita säveleitä. Soittaja oli Teresa. Oi, taivaallinen impi, sydämeni murtumatta en koskaan voi eteeni loihtia kuvaasi ja häikäisevää kauneuttasi. Oi, sinä alat jo tuntea elämän karvaan kalkin esimakua, ja minä näen omilla silmilläni sinun onnettomuutesi enkä voi sinua auttaa kuin kyynelilläni; minun, niin, minun itseni täytyy säälistä sinua kohtaan kehoittaa sinua alistumaan kohtaloosi.
En ole itsekään vielä oikein selvillä siitä, olenko sinuun rakastunut vai en, mutta Jumala tietää, että sinä olisit ainoa aatokseni, jos joskus — —
Jäin paikalleni seisomaan katse kiinnitettynä soittajaan. Silmilläni, korvillani, kaikilla aisteillani tahdoin antautua tähän jumalalliseen nautintoon, eikä minun tarvinnut pelätä, että joku asiaankuulumaton saisi minut punastumaan omaa intoani. Ajattele itseäsi minun tilassani; kuulin Teresan laulavan muutamia minun parhaan kykyni mukaan kääntämiäni Sapphon säkeitä, kuten käänsin toisetkin kaksi oodia, jotka ovat tuon runotarten lailla kuolemattoman immen laulun ainoat säilyneet jäännökset. Yhdellä hyppäyksellä olin Teresan huoneessa ja tapasin hänet istumassa samalla tuolilla, jolla hän istui nähdessäni hänet ensi kerran kuvaansa maalaamassa. Hän oli kevyessä, vaaleassa puvussa, hänen rikkaat, kultaiset kutrinsa peittivät hartioita ja rintaa, hänen jumalalliset silmänsä ilmaisivat iloa, hänen kasvoillaan kuvastui unelmoiva tunnelma, hänen ruusunpunainen käsivartensa, hänen jalkansa, hänen sormensa, jotka kevyesti koskettelivat harpunkieliä, kaikki, kaikki yhtyi ihanaksi sopusoinnuksi, ja minä tunsin ennen aavistamatonta onnea häntä katsellessani. Vaikka Teresa näytti hämmästyneeltä huomatessaan, että mieshenkilö ihaili häntä kevyessä kotipuvussaan ja vaikka puolestani aloin syyttää itseäni sopimattomasta ja halpamaisesta menettelystä, jatkoi hän kuitenkin soittoaan, ja minun ainoa toivomukseni oli saada häntä palvoa ja häntä kuunnella. Rakas ystäväni, en kykene sinulle kuvaamaan mielentilaani; tiedän vain, että olin kuin vapautunut tämän maallisen elämän kahleista.
Viimein hän nousi hymyillen ja jätti minut yksin. Vähitellen aloin taas olla oma itseni, nojasin päätäni hänen harppuaan vasten, ja kasvoni täyttyivät kyynelillä, — oi, kerrankin tunsin itseni kuin vapautuneeksi.
Padova, 7. XII.
En uskalla sanoa varmaan, mutta pelkään suuresti, että sinä, pitäen sanastani kiinni, kaikin voimin olet koettanut karkoittaa minut suloisesta lepopaikastani. Eilen tuli Michele luokseni, ilmoittaen että äitini oli vuokrannut minulle Padovassa asunnon, jossa joskus, muistan tuskin enää koska, olin sanonut haluavani asua yliopiston lukuvuoden alkaessa. Olen tehnyt uhrauksen tulemalla tänne, ja kirjoitin siitä sinulle, mutta odotin herra T:n kotiintuloa, eikä hän ole vieläkään palannut. Muuten olen tehnyt oikein noudattaessani kutsumustasi, olen jättänyt kukkulani sanomatta kenellekään jäähyväisiä. Sillä muussa tapauksessa lähdöstäni ei olisi tullut mitään kaikista sinun kiihkeistä kehoituksistasi ja omista päätöksistäni huolimatta. Tunnustan sinulle, että tunnen jonkunlaista katkeruutta sydämessäni ja että usein kiihkeästi tahtoisin matkata takaisin. Mutta mitäpä siitä, olenhan nyt Padovassa, ja piakkoin kai minusta tulee viisas mies, eikä sinun enää tarvitse ehtimiseen minulle julistaa, että kulutan aikani joutavissa hullutteluissa. Mutta älä yritäkään minua estää, jos mieleeni pälkähtäisi mennä matkoihini täältä, sillä sinä tiedät, että muutamat asiat ovat minulle aivan mahdottomia, varsinkin jos on kysymyksessä elää säännöllistä elämää, jota järkiperäinen opiskelu edellyttää, ja luopua omasta mielenrauhastaan ja vapaudestaan tai, kuten sinä sanoisit — ja suon sen sinulle anteeksi — omista oikuistaan. Kiitä joka tapauksessa äitiäni ja sano hänelle jo etukäteen, ikäänkuin omasta alotteestasi, että en tule viipyneeksi täällä kuin kuukauden tai hiukan enemmän.
Padova, 11. XII.
Olen tutustunut patriisi M:n puolisoon, joka hyläten meluisan Venetsian ja saamattoman miehensä kodin viettää suuren osan vuotta Padovassa saadakseen vapaasti nauttia elämästään. Vahinko, että hänen nuorekas kauneutensa jo on kadottanut alkuperäisen puhtautensa, joka on sulottarille ja todelliselle lemmelle ominainen. Minusta näyttää siltä kuin hänen ainoa ilonsa nykyään olisi taitavalla naisellisella kiemailulla kietoa miehiä pauloihinsa. Mutta kukapa sen niin varmaan tietää! Minun kanssani hän on mielellään, hän kuiskailee korvaani kaikenlaisia asioita ja hymyilee, kun kiitän hänen kauneuttaan, mutta oikeastaan hän ei, kuten muut kaltaisensa, rakasta turhanpäiväisiä sananparsia ja kaksimielisiä sukkeluuksia, jotka aina todistavat luonteen synnynnäistä halpamaisuutta. Eilen illalla sattui, että hän asettui istumaan aivan lähelle minua ja alkoi puhua minun runoistani. Jutellessamme siinä moisista tyhmyyksistä tulin jostakin syystä maininneeksi erään kirjan ja hän pyysi sitä minulta lainaksi. Lupasin viedä sen hänelle tänä aamuna. Hyvästi, on aika mennä hänen luokseen.
Kello 2.