Teresa ja hänen isänsä seurasivat Odoardoa, joka meni tarkastamaan läheisyydessä omistamaansa maatilaa hoitavan pehtorin tilejä. Sittemmin sain tietää, että Odoardo on aikeissa lähteä Roomaan erään serkkunsa kuoleman johdosta. Hänen matkansa ei kuitenkaan liene kiireellinen, sillä muut sukulaiset ovat ottaneet haltuunsa kuolleen omaisuuden ja asia joutunee tuomioistuimen ratkaistavaksi.
Kun he olivat palanneet, söimme aamiaista muutamassa talonpoikaistalossa ja lähdimme kotimatkalle. Hyvästi, hyvästi. Minulla olisi vielä yhtä ja toista muutakin kerrottavaa sinulle, mutta kirjoittaminen ei todellakaan enää tahdo sujua. Mutta tosiaankin, en muistanut mainita, että Odoardo kotimatkalla koko ajan käveli Teresan rinnalla ja puheli hänen kanssaan pitkään ja ylen mahtipontisen näköisenä, ikäänkuin moittien häntä. Muutamista korviini sattuneista sanoista päättäen hän kaikin mokomin tahtoi pakoittaa morsiamensa ilmoittamaan, mitä meidän keskustelumme oli koskenut. Huomaat tästä, että minun täytyy harventaa käyntejäni, ainakin hänen lähtöönsä asti.
Hyvää yötä, Lorenzo. Säästä tämä kirje. Kun Odoardo vie mukanaan hyvän hengettärensä, kun minä en enää saa nähdä Teresaa, kun hänen suloinen pikku sisarensa ei enää leiki polvellani, silloin on surun päivä minulle valjennut ja itse tuskakin tuntuu suloiselta. Jonakin iltahetkenä voimme silloin uudelleen lukea nämä muistiinpanoni leväten hiljaista Arquàa reunustavilla rinteillä. Muisto siitä, että Teresa oli ystävättäremme, on kuivaava kyyneleemme. Luokaamme silloin rakkaista ja suloisista tunteista itsellemme aarre, joka kaikkina vielä ehkä edessämme olevina surun ja ahdistuksen vuosina on lohduttava meitä tietoisuudella siitä että emme aina ole olleet onnettomia.
22. XI.
Kolmen päivän perästä Odoardo, Jumalan kiitos, on poissa näiltä mailta. Teresan isä saattaa häntä rajalle. Hän on antanut minun ymmärtää, että hänelle olisi ollut mieluista, jos minä olisin seurannut häntä tuon lyhyen matkan, mutta olen kiittänyt siitä kunniasta, sillä minun täytyy ehdottomasti käydä Padovassa. En tahdo myöskään käyttää väärin herra T:n ystävyyttä ja luottamusta. — "Pitäkää nyt hauskaa seuraa tyttärilleni", sanoi hän minulle tänä aamuna. Nähtävästi hän pitää minua oikeana Sokrateena tuon enkelimäisen olennon rinnalla, joka on luotu rakastamaan ja rakkautta osakseen saamaan ja joka kuitenkin samalla on niin onneton. Olen aina tuntenut mitä syvintä myötätuntoa onnettomia kohtaan, sillä olen tosiaankin aina ollut löytävinäni jotakin ilkeää onnellisissa ihmisissä.
En ymmärrä, kuinka Teresan isä ei huomaa, miten minä hämmennyn ja vapisen aina kun puhun hänen tyttärestään, kuinka kasvojeni ilme muuttuu ja minä seison kuin tuomarin edessä. Silloin vaivun myöskin omituisiin mietelmiin ja olisin melkein valmis kiroamaan taivasta siitä, että se tuolle miehelle on antanut niin monta oivallista ominaisuutta. Sillä hänen ennakkoluulonsa ja sokea uskonsa kohtalon määräyksiin turmelevat kokonaan hänen avunsa, ja hetki on tuleva, jolloin hän itkee katkerasti. — Näin minä kulutan kurjat päiväni voihkimalla toisten ja omaa onnettomuuttani.
Kuitenkaan ei tämä minua miellytä. Nauran usein omalle itselleni, sillä totisesti tämä minun sydämeni ei suvaitse pienintäkään rauhan hetkeä. Sen täytyy aina olla liikkeessä, olivat tuulet sitten vastaisia tai myötäisiä. Jos iloa puuttuu, etsii se ravintoa surusta. Eilen tuli Odoardo luokseni tuomaan takaisin lainaamansa metsästyspyssyn ja sanomaan jäähyväisiä. En voinut antaa hänen mennä heittäytymättä hänen kaulaansa, vaikka minun oikeastaan olisi pitänyt matkia hänen omaa välinpitämättömyyttään. En tiedä, minkä nimen te muut viisaat annatte sellaiselle henkilölle, joka liiaksi seuraa sydämensä ääntä: sankari hän varmaankaan ei ole, mutta onko hän silti halveksittava? Ne, jotka pitävät tunteellisia ja intohimoisia ihmisiä heikkoina raukkoina, muistuttavat lääkäriä, joka julisti potilaansa mielipuoleksi sen vuoksi, että hän kuumeissaan houraili. Samoinhan jotkut rikkaat syyttävät köyhiä ikäänkuin köyhyys olisi rikos. Minusta on kaikki tässä elämässä näennäistä, ei mikään todellista. Ihmiset, jotka eivät omilla ansioillaan voi ansaita omaa eikä kanssaihmistensä kunnioitusta, koettavat kohottaa arvoaan ylpeilemällä siitä, että heillä sattumalta ei ole joitakin heikkouksia, joita naapurilla on. Mutta voiko sitä sanoa raittiiksi, joka ei koskaan esiinny juopuneena syystä että hänellä on luontoinen vastenmielisyys viiniä kohtaan?
Sanokaa te, jotka rauhallisesti puhutte inhimillisistä intohimoista, näinköhän te ylpeilisitte niin suuresti ankarasta filosofiastanne, ellei kaikki, mihin kylmillä käsillänne kosketatte, tuntuisi kylmältä, ellei kaikki, mikä tunkeutuu hyiseen sydämeenne, paikalla jäätyisi? Kuinka siis voitte keskustella asioista, joita ette tunne? Minä puolestani annan kernaasti viisaitten kerskua hedelmättömällä välinpitämättömyydellään. Olen jonkun runoilijan teoksista lukenut, että koko heidän hyveensä on verrattava jäävuoreen, joka vetää kaiken puoleensa ja muuttaa jääksi jokaisen, joka sitä lähestyy. Mutta "Jumalakaan ei aina pysy hiljaa ylevässä rauhassaan; Jumalan henki tuntuu myös tuulten pyörteessä ja aaltojen kuohussa."
27. XI.
Odoardo on lähtenyt, ja minäkin lähden heti, kun Teresan isä on palannut. Hyvästi.