Nyt sataa sekä vettä että rakeita ja salamoi. Aion alistua välttämättömyyteen ja viettää hyvin tämän helvetillisen päivän kirjoittamalla sinulle. Kuusi, seitsemän päivää on mennyt kävelyretkiin. Olen nähnyt luonnon loistavimmassa kauneudessaan. Teresa, hänen isänsä, pikku Isabellina, Odoardo ja minä kävimme Petrarcan kodissa Arquàssa. Sinne on, kuten tiedät, neljä peninkulmaa täältä, mutta lyhentääksemme matkaa menimme oikotietä vuoriston yli. Nousi mitä ihanin syyspäivä. Oli kuin yö varjoineen ja tähtineen olisi paennut auringon tieltä, joka äärettömässä loistossa, ikäänkuin koko maanpiirin valtiaana, murtautui esiin itäisten pilvien peitosta. Koko maailma hymyili. Tuhatväriset, kultaiset pilvet täyttivät taivaanrannan, joka loisti niin ihanasti kuin tahtoisi se avautua lahjoittaakseen kuolevaisille itse jumaluuden antimia. Joka askeleelta tervehdin eri kukkia ja yrttejä, jotka vähitellen nostivat aurinkoa kohti kasteen painamia päitään. Vienosti humisevien puiden oksilla värisivät auringon valossa läpinäkyvät kastehelmet, ja raikkaat aamutuulet karistelivat liiallisen kosteuden kukkien lehdiltä. Oli kuin ihmeellisimmän sopusoinnun henki olisi levinnyt yli metsien ja laululintujen, purojen, karjan ja ihmisten puuhien. Puhalsi lenseä tuulenhenki, ja ilman täyttivät tuhannet tuoksut, joita riemuitseva maa laaksoista ja vuorilta lähetti kohti aurinkoa, koko luonnon korkeinta herraa. — Säälin sitä onnetonta, joka mykkänä ja kylmänä voi katsella näitä luonnon ihmeitä silmiensä siinä samalla täyttymättä kiitollisuuden kyyneleillä. Vieressäni seisoi Teresa lumoavimmassa suloudessaan. Hänen kasvoillaan, joilla tavallisesti asuu vienon surunvoittoinen ilme, kuvastui nyt vilpitön, sydämellinen ilo; hän puhui hiljaisella äänellä, kyyneleitä ilmestyi hiljalleen hänen suuriin, tummiin, ihastuneisiin silmiinsä; seudun pyhä kauneus näytti haltioivan koko hänen sielunsa. Tällaisina autuuden hetkinä sydän avautuu sydämelle, ja niinpä hänkin kääntyi Odoardon puoleen. Oi suuri Jumala! tämä näytti sokeana harhailevan yön pimeydessä tai luonnon siunauksesta osattomaksi jääneessä erämaassa. Teresa työnsi hänet äkkiä syrjään ja nojautui minun käsivarteeni sanoen, — — mutta ei, Lorenzo, vaikka haluaisinkin jatkaa, on kuitenkin parempi, että vaikenen. Jos voisin sinulle kuvata hänen ääntämistapaansa, hänen liikkeitään, hänen äänensä sointua, hänen kasvojensa taivaallista ilmettä, jos voisin edes toistaa hänen sanansa muuttamatta tai lisäämättä ainoatakaan tavua, olisi sinulla syytä olla minulle kiitollinen, mutta kun en voi, on parempi vaieta, jotta en epäonnistumiseni vuoksi suuttuisi itselleni. Sillä mitä kannattaa epätyydyttäväsi jäljitellä lajissaan täydellistä taulua, jonka pelkkä maine tekee syvemmän vaikutuksen kuin huono kopio. Enkö mielestäsi ole Homeroksen kääntäjien kaltainen? Näethän, etten kaikesta vaivastani huolimatta voi muuta kuin heikontaa minua innoittavaa tunnetta ja pukea haltioitumiseni tyhjien sanojen muotoon.
Lorenzo, minä alan väsyä. Kertomukseni jatko jääköön huomiseksi. Yltyvästä rajuilmasta huolimatta yritän mennä Teresan luo; vien hänelle terveisiä sinultakin. —
Jumalani, minun täytyykin jatkaa, sillä oveni edessä on todellinen järvi, joka tekee kaiken liikkumisen mahdottomaksi. Voisinhan sen ylikin hypätä, mutta se ei asiaa parantaisi, sillä sade ei lakkaa, puolipäivä on jo ohi ja yö lähestyy muutaman tunnin perästä uhkaavana kuin maailman loppu. Oi Teresa, hukkaan on tämä päivä mennyt. —
"En ole onnellinen", sanoi minulle Teresa, ja näillä sanoilla hän murti sydämeni. Äänetönnä kävelin hänen rinnallaan; Odoardo ja Teresan isä kulkivat innokkaasti jutellen edellämme. Jälessämme tuli Isabellina puutarhurin kainalossa. "Minä en ole onnellinen." — Olin ymmärtänyt noiden sanojen hirvittävän merkityksen, ja sydämeni oli pakahtua nähdessäni rinnallani uhrin, joka oli tuomittu sortumaan ennakkoluulojen ja kylmän itsekkäisyyden tyydyttämiseksi. Huomatessaan äänettömyyteni Teresa koetti puhua iloisemmin ja hymyillä: "onko joku rakas muisto", yritti hän sanoa minulle, mutta painoi taas äkkiä päänsä alas. — Minä en voinut vastata mitään.
Olimme jo Arquàn läheisyydessä, ja astuessamme rehevää rinnettä myöten alaspäin tuntuivat maisemat, jotka ylempää katsottuina näyttivät olevan siroteltuja sinne tänne pitkin laaksoja, häipyvän etäisyyteen. Vihdoin olimme tiellä. Sen toisella puolella kasvoi poppeleita, joiden kellahtavat lehdet väristen putoilivat päällemme; toiselta puolelta sitä varjostivat suunnattoman korkeat tammet, joiden tumma rauhallisuus esiintyi kauniina vastakohtana poppelien viehkeälle vihreydelle. Paikotellen pujottautui molempien puurivien väliin villejä viiniköynnöksiä, joiden vihreitä vöitä lauha aamutuuli huojutteli. Teresa pysähtyi ja katsoi ympärilleen. "Oi kuinka usein", hän huudahti, "olenkaan istunut tällä vihreällä nurmikolla ja levännyt näiden varjoisain tammien siimeksessä. Monesti kävin täällä menneenä kesänä äitini kanssa." Hän vaikeni ja kääntyi taaksepäin sanoen odottavansa jonkun verran jälelle jäänyttä Isabellinaa, mutta luulen, että hän jättäytyi seurastani peittääkseen kyyneleensä, joita silmät olivat tulvillaan ja joita hän luultavasti ei voinut pidättää. "Mutta miksi äitinne ei koskaan ole täällä?" kysyin häneltä. — "Jo useampia viikkoja on hän asunut Padovassa sisarensa kanssa; ehkä ainaiseksi on hän meistä eroitettuna. Isäni kyllä rakasti häntä, mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin isä tahtoi pakoittaa minut naimisiin miehen kanssa, jota en voi rakastaa, on sopu perheestämme paennut. Kun onneton äitini huomasi, että hänen vastarintansa tässä asiassa oli turha, poistui hän, jotta hänen ei tarvitsisi olla osallisena ehdottomassa onnettomuudessani. Kaikki ovat minut hyljänneet! Olen antanut lupaukseni isälle enkä tahdo olla tottelematon, mutta eniten minua surettaa se, että perheemme juuri minun tähteni on näin hajaantunut. Mitä omaan kohtalooni tulee — koetan olla kärsivällinen." Näin sanoessaan hän itki hereästi. "Suokaa anteeksi", hän lisäsi, "että minun täytyi Teille purkaa sydämeni tuskat. En saa kirjoittaa äidilleni enkä vastaanottaa kirjeitä häneltä. Isäni, joka on jyrkkä ja ankara päätöksissään, ei tahdo kuulla hänen nimeäänkään mainittavan; hän väittää alinomaa, että äiti on sekä hänen että minun pahin viholliseni. Ja kuitenkin tunnen, etten rakasta enkä koskaan tule rakastamaan tuota sulhasta, joka on minulle määrätty." — Kuvittele, Lorenzo, minun asemaani tällä hetkellä. En tiennyt mitä hänelle vastaisin, millä häntä lohduttaisin ja neuvoisin. "Kaiken pyhän nimessä", jatkoi Teresa, "rukoilen Teitä, älkää olko surullinen minun tähteni. Te olette uskottuni, sillä minä kaipaan osanottoa ja myötätuntoa, ja Te olette ainoa, jonka puoleen voin kääntyä." — Oi, ihanin enkeli, kunpa minä voisin aina itkeä puolestasi ja siten kuivata sinun kyyneleesi! Minun kurja elämäni on kokonaan sinun, pyhitän sen sinulle, pyhitän sen sinun onnellesi!
Kuinka paljon onnettomuutta, oi Lorenzo, yhdessä ainoassa perheessä! Kuinka voikaan herra T., joka muuten on niin kelpo mies, tässä asiassa olla näin itsepintainen. Hän rakastaa vilpittömästi tytärtään, hän ylistää häntä usein ja katselee häntä ihastuneesti, ja kuitenkin hän antaa turmion miekan riippua hänen päänsä päällä. Teresa kertoi minulle muutamia päiviä myöhemmin, että turmiolliset intohimot aina olivat raadelleet hänen isänsä levotonta sielua. Pilattuaan taloudellisen asemansa liiallisella komeudenhalulla hän oli joutunut noiden roistojen uhriksi, jotka vallankumouksellisina aikoina rikastuvat kanssaihmistensä perikadon kustannuksella. Nyt hän, pelolla ajatellen lastensa tulevaisuutta, toivoi voivansa parantaa kaikki järkevän, varakkaan ja suuren perinnön toivossa elävän vävyn avulla. Ehkäpä tähän vielä liittyy annos turhamaisuutta, sillä se, joka syntyy aatelismiehenä, tahtoo kuollakin aatelismiehenä. Uskaltaisinpa, Lorenzo, lyödä vetoa sata yhtä vastaan, että hän ei antaisi tytärtään miehelle, jonka suonissa virtaa vaikka vain kahdeksannes aatelitonta verta. Sitä suuremmassa määrässä puolison vastarinta hänestä tuntuu loukkaukselta isällistä arvovaltaa vastaan, ja tämä tyrannillinen tunne tekee hänet yhä taipumattomammaksi. Ja siitä huolimatta hän on pohjaltaan hyväsydäminen. Hänen vilpitön ilmeensä, hänen ainaiset hyväilynsä ja sääli, jota hän toisinaan aivan avoimesti osoittaa tytärtään kohtaan, todistavat, että hän surukseen huomaa onnettoman olennon hiljaisen alistumisen, mutta hän pysyy sittenkin päätöksessään. Tosiaankin, kun minä näen, miten ihmiset ikäänkuin kohtalon pakosta etsimällä etsivät onnettomuutta, miten he valvovat, hikoilevat ja itkevät lisätäkseen ikuisten tuskiensa kalkkia, tunnen halua lävistää rintani säästyäkseni samanlaiselta kamalalta intohimolta.
Jätän sinut nyt, Lorenzo, sillä Michele kutsuu minua syömään. Hetkisen perästä jatkan kirjettäni, jos voin. —
Rajuilma on asettunut. On mitä ihanin iltapäivä. Aurinko hajoittaa vihdoinkin pilvet ja lohduttaa surevaa luontoa hyväilevillä säteillään. Kirjoitan sinulle pöydän ääressä vastapäätä parveketta ja katselen, kuinka ikuinen valo häikäisevän loistavassa kirkkaudessaan vähitellen vaipuu taivaanrannan taakse. Ilma on jälleen tyyni, ja luonto näyttää iloisemmalta kuin ennen myrskyä, vaikka maa onkin vesitulvan peittämä ja puut värjöttävät lehdettöminä ja monet kasvit juurettomina. Samoinhan, oi Lorenzo, onneton ihminenkin pudistaa päältään painostavien huolten taakan toivon ensi kipinän sädehtiessä ja löytää kurjuudessaan lohtua pienistä iloista, joita hän sokean onnen päivinä tuskin huomasikaan. — Mutta jo sammuu päivä, kuulen iltakellon soivan; on siis aika vihdoinkin lopettaa kertomukseni.
Jatkoimme siis lyhyttä kävelymatkaamme, kunnes näimme etäisyydessä häämöittävän majan, jossa kerran asui "tuo suuri, jonka maineelle maailma oli liian ahdas ja joka lauluillaan loi Lauralle jo maan päällä taivaallisen kunniaseppeleen".
Olin samanlaisen tunteen valtaamana kuin lähestyessäni isieni hautoja; sieluni täytti hartaus, jota papit tuntevat vaeltaessaan äänettömän kunnioituksen haltioimina jumalten pyhissä lehdoissa. Tuon suuren italialaisen koti on päässyt rappeutumaan, sillä ne, jotka tämän aarteen omistavat, ovat välinpitämättömiä sen hoidosta. Turhaan etsii kaukaisilta mailta saapunut, harrasmielinen vaeltaja huonetta, jossa Petrarcan laulujen taivaallinen sointu vielä kaikuisi. Itkien hän on löytävä soraläjän, jolla kasvaa nokkosia ja villejä yrttejä ja jonne yksinäinen kettu on pesänsä rakentanut. Oi Italia, lepytä suurten miestesi haamuja! — Vapisevin sydämin muistelen Torquato Tasson viimeisiä sanoja. Kärsittyään 47 vuotta hovin halveksumista, oppineitten oikkuja ja ruhtinaitten ylpeyttä milloin istuen vankeudessa, milloin harhaillen ympäri maata tuo aina alakuloinen, sairas ja köyhä runoilija vihdoin vaipui kuolinvuoteelleen ja kirjoitti viimeisellä hetkellään: "En tahdo valittaa kohtaloni kovuutta, jotta minun ei tarvitsisi syyttää ihmisten kiittämättömyyttä, jonka uhrina nyt kuitenkin kerjäläisenä vaivun hautaan." Oi Lorenzo, nuo sanat kaikuvat alinomaa sielussani, ja luulen tuntevani henkilön, joka kuolinhetkellään on ne toistava. Sillävälin lausuilin hiljaa itsekseni, sielu täynnä rakkautta ja sopusointua, sellaisia Petrarcan canzoneja ja sonetteja kuin "Chiare, fresche, dolci aque", "Di pensier in pensier, di monte in monte", "Stiamo, Amore, a veder la gloria nostra", ["Kirkkaat, raikkaat, suloiset vedet", "Aatoksesta aatokseen, vuorelta vuorelle", "Nyt, Lempi, kunniaamme katselkaamme".] ja muita yliluonnollisen ihania säkeitä, joita herkistynyt muistini johti mieleeni.