1. XI.
Minä voin nyt hyvin, hyvin niinkuin sairas, joka nukkuessaan ei tunne tuskia. Vietän kokonaisia päiviä herra T:n kodissa, joka rakastaa minua kuin omaa poikaansa, ja kuvittelen tuon perheen ulkonaista onnea todelliseksi, vieläpä omaksi onnekseni. Kunpa siellä vain ei olisi tuota sulhasta, sillä vaikka en vihaakaan ketään ihmistä maan päällä, on kuitenkin olemassa muutamia, joita totisesti mieluimmin näkisin niin kaukaa kuin mahdollista. Hänen tuleva appensa piti minulle eilen illalla hänen kunniakseen pitkän, ylen mairittelevan ylistyspuheen, hän on "hyväntahtoinen, täsmällinen kärsivällinen" — siinä hänen hyveensä. Mutta vaikka hän naine avuineen olisi täydellinen kuin enkeli, on hän minusta kuitenkin verrattava ruusupensaaseen ilman kukkia, jonka piikit minua peloittavat, niin kauan kuin hänen sydämensä pysyy noin kuolleena eikä hänen virallisilta kasvoiltaan voi lukea sen paremmin ilon hymyä kuin myötätunnon suloista hiljaisuutta. Roisto, halpamainen roisto on sellainen ihminen, jonka toimia ohjaa ainoastaan kylmä, harkitseva järki. — Muutenhan Odoardo kylläkin ymmärtää musiikkia ja pelaa taitavasti shakkia; hän syö, nukkuu, lukee ja kävelee kuin kellon mukaan, ja puhuu ihastuksella ainoastaan kehuessaan rikasta ja hyvin valikoitua kirjastoaan. Mutta kun hän kateederiäänellään uudelleen ja uudelleen toistaa minulle sanoja "rikas ja hyvin valikoitu", tahtoisin juhlallisesti syyttää häntä valehtelijaksi. Jos kaikki ne inhimilliset narrimaisuudet, joita tieteen ja viisauden nimellä on pantu paperille ja painoon eri maissa läpi vuosisatojen, rajoittuisivat korkeintaan muutamaan tuhanteen niteeseen, luulisin, että ne riittäisivät tyydyttämään ihmisten luuloteltua tiedonjanoa. Mutta hiiteen jo moiset viisastelut!
Muuten olen alkanut opettaa Teresan pikku sisarta lukemaan ja kirjoittamaan. Kun olen hänen kanssaan, kirkastuvat kasvoni, tunnen itseni iloisemmaksi kuin milloinkaan ja teen tuhansia poikamaisuuksia. En tiedä miksi kaikki lapset minusta pitävät. Suloinen on tämäkin tyttönen: vaaleakutrinen, sinisilmäinen ja ruusuposkinen; hänen raikas, somasti muodostunut vartalonsa on kuin nelivuotiaan sulottaren. Näkisitpä vain miten hän juoksee luokseni, tarttuu kiinni polviini, pakenee minua, jotta seuraisin häntä, leikillä kieltää minulta suukon ja sitten yhtäkkiä painaa somat huulensa suutani vasten. Tänään olin kiivennyt erääseen puuhun hakeakseni hedelmiä. Silloin tuo pieni olento ojensi kätösensä minua kohti ja rukoili sopertaen, etten mitenkään vaan putoisi.
Mikä ihana syksy! Hyvästi, Plutarkhos! Suljettuna kannan sinua nyttemmin kainalossani. Jo kolme aamua on minulta mennyt siihen, että täytän korini viinirypäleillä, persikoilla ja tuoreilla lehvillä ja kuljen kantamuksineni puron vartta pitkin herra T:n huvilaan, jossa elonkorjuu-laulullani herätän koko perheen.
12. XI.
Eilisenä juhlapäivänä olemme kaikella komeudella istuttaneet läheisiltä kummuilta tuomiamme pinjoja vastapäätä kirkkoa kohoavalle vuorelle. Jo isäni aikoi puilla kaunistaa tuota karua vuorta, mutta hänen sinne istuttamansa kypressit eivät menestyneet, ja pinjat ovat vielä pieniä. Muutamien työmiesten avustamana olen vuoren korkeimmalle kohdalle, josta puro pulpahtaa esiin, istuttanut viisi poppelia. Heti niiden itäpuolella on tuuhea lehto, jota aurinko ensimäisenä tervehtii kohotessaan loistavana yli vuorten huippujen. Juuri eilen tavallista kirkkaampi aurinko lämmitti kuolevan syksyn usvien kylmentämää ilmaa. Iltapäivällä saapui paikalle juhlapukuisia talonpoikaistyttöjä ja silloin vasta alkoi iloinen leikki ja tanssi, laulu ja maljojen tyhjentäminen. Siellä oli talonpoikien ja työmiesten morsiamia, tyttäriä ja lemmittyjä. Tiedäthän, että meidän talonpoikamme istutustyön päätyttyä viettävät hilpeätä juhlaa, sillä he ovat isiltään ja esi-isiltään perineet sen luulon, että puut eivät voi menestyksellä juurtua vieraaseen maaperään, elleivät istuttajat tyhjennä maljoja niiden onneksi. — Sillävälin ajatukseni harhailivat kaukaisessa tulevaisuudessa; olin näkevinäni itseni harmaapäisenä ukkona keppini nojassa kulkevan samanlaisena syystalven päivänä nauttien auringon säteistä, jotka vanhuksille ovat niin rakkaita. Minä tervehdin kirkon ovesta ulos tulevia, köyryselkäisiä talonpoikia, jotka nuoruuden kultaisina päivinä olivat olleet kumppanejani, ja nautin hedelmistä, joita isäni istuttamat puut vihdoinkin oksillaan kantavat. Heikolla äänelläni kerron meidän vaatimattoman elämäntarinamme Teresan tai sinun tai omille jälkeläisilleni, jotka karkeloivat ympärilläni. Ja kun kylmenneet luuni vihdoin lepäävät tuuhentuneen ja varjoisan metsikön suojassa, silloin ehkä lehvien alakuloiseen hyminään kesäisinä iltoina yhtyy kylän vanhojen isien huokaus rukoillen kuolinkellojen kaikuessa rauhaa kunnon ihmisen sielulle ja sulkien hänen muistonsa jälkeläisten mieleen. Ja kun joskus väsynyt elonkorjaaja etsii suojaa kesäkuun polttavassa helteessä, on hän, luoden kiitollisen silmäyksen lepokammiooni, huudahtava: "Häntäpä me saamme kiittää tämän varjoston vieraanvaraisesta viileydestä!" — Oi turhia kuvitelmia! Voiko se, jolla ei ole isänmaata, sanoa: "Täällä tai tuolla on hautani oleva."
"Oi onnen naiset! Kukin varma oli hautansa paikasta eik' autiossa vuoteessa maannut Ranskan vuoksi kukaan."
Dante, Paratiisi XV.
20. XI.
Olen jo monta kertaa aloittanut tätä kirjettä, mutta aina on jokin seikka sen valmistumista pitkittänyt: kaunis päivä, lupaus olla hyvissä ajoin herra T:n huvilassa, yksinäisyys. Sinä naurat? Eilen ja toissa päivänä nousin vakavasti päättäneenä sinulle kirjoittaa ja — melkein huomaamattani löydänkin itseni ulkona.