Kas niin, Lorenzo. Nyt olen tunnustanut rikokseni, jonka tähden Jumala on kääntänyt katseensa minusta pois. En ole koskaan Häntä palvonut niin kuin Teresaa. Kirous! Vertaanko Jumalaan ihmistä, jonka Jumalan henkäys voi muuttaa luurangoksi ja tomuksi? Niin mitätön on ihminen. Onko minun siis asetettava Teresa Jumalan edelle? Oi, hänestä uhkuu taivaallista, ääretöntä, kaikkivaltiasta kauneutta. Silmäilen maailmankaikkeutta, luon kauhistuneen katseen ikuisuuteen; kaikki on kaaosta, kaikki savuaa ja tyhjyyttä, en käsitä Jumalaa, mutta Teresan kuva on aina edessäni.

* * * * *

Kahta päivää myöhemmin hän sairastui. Teresan isä kävi häntä tervehtimässä ja neuvoi samalla häntä poistumaan Euganian kukkuloilta. Hienona ja ymmärtäväisenä miehenä hän antoi suurta arvoa Jacopon älylle ja luonteenjaloudelle ja rakasti häntä kuin parasta ystäväänsä. Hän vakuutti minulle, että hän toisenlaisissa olosuhteissa olisi pitänyt kunniana saada vävykseen nuorukaisen, jolla — olkoon, että hänellä oli muutamia aikamme yleisiä heikkouksia ja harvinaisen kesyttymätön luonne — herra T:n sanojen mukaan kuitenkin oli monta klassillisten ihmisten hyvettä. Mutta Odoardo oli rikas ja kuului perheeseen, jolla oli voimaa suojella herra T:tä valtiollisia juonia ja vainoja vastaan. Hänen vihollisensa näet syyttivät häntä siitä, että hän oli kannattanut synnyinmaansa vapauttamista, ja tämähän on hirmuinen rikos Italiassa. Sitävastoin hän ottamalla Ortisin vävykseen olisi jouduttanut sekä hänen että oman perheensä perikatoa. Sitäpaitsi hän oli antanut lupauksensa, ja pitääkseen sanansa hänen oli täytynyt luopua rakkaasta vaimostaankin. Hänen taloudellinen asemansa olisi myöskin tehnyt hänelle mahdottomaksi antaa Teresalle suurempia myötäjäisiä, jotka olisivat olleet välttämättömät Ortisin vähävaraisuuden takia. Herra T. kirjoitti minulle näistä asioista ja puhui niistä Jacopolle, joka tunsi ne vanhastaan ja kuunteli levollisen näköisenä. Mutta heti kun herra T. mainitsi myötäjäisistä, keskeytti Jacopo hänet: "Ei. Olen maanpakolainen, köyhä, tuntematon. Ennemmin hautaisin itseni elävänä kuin pyytäisin tytärtänne puolisokseni. Olen onneton, mutta en halpamainen. Lapseni eivät koskaan joudu olemaan äidilleen kiitollisuuden velassa omaisuudestaan. Teidän tyttärenne on varakas ja kihloissa." "Mitä siis?" kysyi herra T. Jacopo loi katseensa taivaalle ja vastasi pitkän vaitiolon jälkeen: "Oi Teresa, sinä tulet kaikissa tapauksissa onnettomaksi". "Ystäväni", vastasi herra T. lempeästi, "kuka on hänet onnettomaksi tehnyt? Te juuri. Rakkaudesta minuun hän jo oli alistunut kohtaloonsa. Hän yksin olisi voinut rakentaa sovinnon onnettomien vanhempiensa välille. Hän on rakastanut Teitä, mutta Te, jonka rakkaus kuitenkin on luonteeltaan niin ylevä, riistätte häneltä puolison ja ylläpidätte eripuraisuutta kodissa, jossa Teitä aina on kohdeltu ja tullaan kohtelemaan kuin omaa poikaa. Alistukaa Tekin kohtaloonne, poistukaa täältä muutamaksi kuukaudeksi. Toisen ehkä näkisitte ankaraksi isäksi, mutta minä — niin, minäkin olen ollut onneton, olen liiaksikin ollut intohimojeni lumoissa ja olen vieläkin. Siksi olen oppinut säälimään muita, sillä tarvitsen itsekin sääliä. Korkeasta iästäni huolimatta olen vasta Teidän kauttanne tullut huomaamaan, että ihminen joskus voi kunnioittaa sellaistakin ihmistä, joka on hänelle turmiollinen, varsinkin jos hänen luonteensa on niin ylevä, että toiselle luvattomat, jopa naurettavatkin tunteet hänellä näyttävät jaloilta ja peloittavilta. Myönnän Teidän jo tuttavuutemme ensi hetkistä tehneen minuun niin syvän vaikutuksen, että pelkään Teitä ja rakastan Teitä samalla. Usein olen kärsimättömänä laskenut minuutit Teidän tuloonne, mutta kun palvelija on ilmoittanut Teidän jo olevan portailla, on äkillinen ja salainen kauhu vallannut mieleni. Oi, säälikää minua ja omaa nuoruuttanne ja Teresan mainetta! Teidän tähtenne hänen kauneutensa ja terveytensä murtuvat ja hänen sydämensä nääntyy hiljalleen. Teresan nimessä rukoilen Teitä, lähtekää! Uhratkaa intohimonne hänen rauhansa vuoksi! Älkää tehkö minua maailman onnettomimmaksi ystäväksi, isäksi ja aviopuolisoksi yhdellä kertaa!"

Jacopo näytti kyllä heltyneeltä, mutta ei vastannut mitään, ei itkenyt eikä muuttanut kasvonilmettä, vaikka herra T:n täytyi kyyneliltä keskeyttää puheensa. Hän istui myöhäiseen yöhön Jacopon vuoteen luona, mutta kumpikaan ei puhunut mitään, ennenkuin sanoivat toisilleen jäähyväiset. — Nuorukaisen heikkous yltyi seuraavana aamuna; hän sairastui vaaralliseen kuumetautiin.

Sillävälin minä, Jacopon ja Teresan isän viimeisten kirjeiden peloittamana, koetin kaikin voimin jouduttaa ystäväni lähtöä pelastaakseni hänet hillittömän intohimonsa lumouksesta. Minulla ei ollut sydäntä puhua siitä hänen äidilleen, jolla jo oli monta surullista kokemusta hänen yltiömielisestä luonteestaan. Sanoin vain, että Jacopo oli hiukan sairastunut ja että hänen terveytensä kaipasi ilmanvaihdosta.

Samoihin aikoihin kiihtyivät valtiolliset vainot Venetsiassa. Laista ei välitetty, tuomioistuimet olivat mielivaltaisia, tavanmukaisia syyttäjiä ja puolustajia ei käytetty. Ihmisiä tuomittiin rikoksista, joiden olemassaolosta heillä ei ollut aavistusta, urkkijajärjestelmä kukoisti, rangaistukset pantiin silmänräpäyksessä toimeen, valitusoikeutta ei suotu. Pahimmin epäillyt viruivat vankikomeroissa, toiset, ylhäisimpien ja arvossapidetyimpienkin sukujen jäsenet, riistettiin yöllä kodeistaan. Poliisimiehet raahasivat heidät rajalle ja jättivät heidät siellä oman onnensa nojaan. He eivät saaneet ottaa mitään mukaansa, ei edes sanoa jäähyväisiä omaisilleen. Muutamille harvoille oli tämäkin raaka ja väkivaltainen karkoitus pikemminkin lempeyden osoitus. Minä, äänetön maanpakolainen, en ole hirmuvallan ensimäisiä enkä viimeisiäkään uhreja. Monta kuukautta olen jo harhaillut ympäri Italiaa luoden toivottoman, kyyneltyneen katseeni kohti synnyinmaani rantoja. Levottomana myöskin Jacopon vapaudesta sain hänen epätoivoisen äitinsä kehoittamaan häntä etsimään turvapaikkaa ulkomailla, kunnes onnellisemmat olot palaisivat. Samasta syystähän Jacopo aikanaan oli kiireesti lähtenyt Padovasta. Äidin kirjeen perille vieminen annettiin erään palvelijan tehtäväksi, joka saapui Euganiaan heinäkuun 15 päivän iltana ja tapasi Jacopon yhä vuoteen omana, joskin melkoisesti parantuneena. Teresan isä oli hänen luonaan. Jacopo luki kirjeen ääneti ja pani sen pieluksensa alle. Hetken kuluttua hän luki sen uudelleen ja näytti liikutetulta, mutta ei puhunut mitään.

Heinäkuun 19:nä hän nousi vuoteeltaan. Samana päivänä tuli toinen kirje hänen äidiltään, jossa tämä lähetti hänelle rahaa, pari vekseliä ja useita suosituksia sekä rukoili häntä Jumalan nimessä lähtemään. Aikaiseen iltapäivällä Jacopo meni Teresan luo, mutta tapasi kotona vain Isabellinan, joka kyyneleet silmissä kertoi minulle, että Jacopo ensin oli istunut hetken äänetönnä, sitten noussut ylös, suudellut häntä ja poistunut. Tunnin kuluttua Jacopo oli palannut, tavannut Isabellinan portaissa, syleillyt ja suudellut häntä useaan kertaan ja itkenyt. Senjälkeen hän kirjoitti täyteen useita paperiliuskoja, mutta repi ne seuraavassa hetkessä palasiksi. Sitten hän ajatuksiinsa vaipuneena käyskenteli puutarhassa. Iltahämärissä muuan palvelija huomasi hänet makaamassa erään puun alla. Kulkiessaan uudelleen puutarhan läpi hän näki Jacopon portilla aikeessa poistua. Hänen katseensa oli kuin kiinninaulattu kuutamon valaiseman talon ikkunoihin.

Kotia palanneena hän lähetti palvelijan äitinsä luo ilmoittamaan lähtevänsä aamunkoitossa. Hän tilasi kyydin lähimmältä postiasemalta. Ennen maatapanoaan hän kirjoitti Teresalle seuraavan kirjeen, jonka puutarhuri vei perille. Aamuhämärissä hän lähti.

Kello 9.

Anna minulle anteeksi, Teresa. Olen turmellut nuoruutesi ja kotisi rauhan, mutta pakenen. En luullut itseäni niin lujaluontoiseksi. En odottanut voivani lähteä menehtymättä tuskasta. Käyttäkäämme siis hyväksemme tätä hetkeä, niin kauan kuin sydämeni vielä sykkii ja järkeni on selvä. Ja kuitenkin valtaa sieluni vain yksi ainoa tunne: ikuinen rakkaus ja sääli sinua kohtaan. Mutta velvollisuuteni on olla sinulle kirjoittamatta ja sinua näkemättä siksi kuin voin olla häiritsemättä sielusi rauhaa. Tänään etsin sinua turhaan lausuakseni jäähyväiset. Nämä viimeiset rivit ovat, kuten näet, katkerain kyynelten kostuttamia. Lähetä minulle joskus sopivalla hetkellä kuvasi. Älä kiellä minulta tätä suloista lohduttajaa tuskissani, jos vielä tunnet rakkautta ja ystävyyttä, tai edes sääliä ja kiitollisuutta onnetonta kohtaan. Luulen, että siihen on suostuva isäsikin, hän, joka edelleenkin saa sinun läsnäolostasi ammentaa lohtua omaan tuskaansa. Minä olen lohduttava itseäni suutelemalla kuvaasi öin ja päivän, kun tuska ja intohimot raatelevat rintaani, kun olen kyllästynyt koko maailmaan ja sen petollisiin ihmisiin, kun muukalaisen unissakävijän lailla harhailen maan päällä etsien niin kipeästi kaipaamaani hautaan vievää polkua. Näin olet sinä kaukanakin ollen antava minulle voimia kestämään elon tuskat, ja sinun tähtesi, sen vannon, kestän ne kunnes viimeisetkin voimani uupuvat.