Ja sinä, Teresa, rukoile puhtaan sydämesi lämmöllä taivasta puolestani. Älä pyydä, että se riistäisi minulta tuskani, jotka ehkä olen ansainnut ja jotka kenties kuuluvat luontooni, pyydä ainoastaan, että se säilyttäisi edes nykyisen heikontuneen kykyni kestää ne. Kun kuvasi on povellani, ovat yöni vähemmän tuskallisia ja yksinäiset päiväni, kaukana luotasi, lohdullisempia. Kuollessanikin näen vielä sinut edessäni, uskon henkeni siunauksesi huomaan ja vuodatan sieluni kuvasi yli, joka rinnallani on seuraava minua hautaan. Ja jos kohtalo on määrännyt, että olen sulkeva silmäni vieraalla maalla [tuntuu siltä kuin Foscolo näin kirjoittaessaan olisi aavistellut omaa kohtaloansa. Suom.], jossa kukaan ei minua itke, olen loihtiva hengessäni sinut vuoteeni ääreen samanlaisena, yhtä hellänä ja osanottavaisena kuin olit kerran sairauteni aikana, ennenkuin vielä olit huomannut, että rakastimme toisiamme ja ennenkuin minä olin millään tavalla rikkonut sinua vastaan. Sinulta minulla on vain yksi kirje, jonka sain Padovassa ollessani. Onnellinen aika! Kuka olisi luullut sen näin pian haihtuvan! Minusta tuntui kuin olisit kehoittanut minua pian palaamaan luoksesi, ja nyt, nyt olen muutaman tunnin kuluttua ikiajoiksi eroava sinusta. Tuo kirje oli lempemme alku, se kirje ei milloinkaan ole sydäntäni jättävä. Oi Teresani, tämä kaikki on haavetta, mutta onnettomalla ei ole muuta lohdutusta. Hyvästi. Anna minulle anteeksi, Teresani. Luulin itseäni lujaluontoisemmaksi. Kirjoitan huonosti ja kehnolla käsialalla, mutta sieluni on särkynyt ja kyyneleet virtaavat silmistäni. Lähetä Jumalan tähden minulle kuvasi Lorenzon mukana. Ellei hän voi sitä minulle perille toimittaa, on hän säilyttävä sitä pyhänä perintönä, joka aina johtaa hänen mieleensä sinun kauneutesi ja hyveesi sekä hänen kurjan ystävänsä ainoan, ikuisen, onnettoman lemmen. Hyvästi, vaan ei ikiajoiksi. Kerran näemme toisemme jälleen, ja silloin olen minä muuttunut sellaiseksi, että ihmisten täytyy sääliä ja kunnioittaa meidän intohimoamme. Silloin ei rakkautesi minua kohtaan enää ole rikos. Mutta jos tuskani sitä ennen veisi minut hautaan, sallinet tietoisuuden rakkaudestasi sulostuttaa kuolinhetkeäni. — Tunnen, että tämä kirje tekee sinut surulliseksi. Oi, kunpa voisin kuolla jalkaisi juuressa tai edes saisin tulla haudatuksi samaan maahan, jota sinun tomusi kerran on pyhittävä. — Mutta hyvästi.
* * * * *
Michele kertoi minulle, että hänen herransa matkusti pari postiasemaväliä äänetönnä, mutta tyynen, melkeinpä onnellisen näköisenä. Sitten hän pyysi Micheleä ottamaan esille kirjoitusvehkeensä ja kirjoitti, sillä välin kun hevosia vaihdettiin, herra T:lle seuraavan kirjeen:
Kunnioitettava herrani ja ystäväni!
Eilen illalla annoin puutarhurilleni kirjeen, joka hänen piti toimittaa neiti Teresalle. Vaikka kirjoitinkin sen vasta sen jälkeen kun jo olin vakaasti päättänyt poistua hänen läheisyydestään, pelkään kuitenkin, että siinä ilmenevä epätoivo on tuottava surua tuolle viattomalle olennolle. Ette siis loukkaantune, herra T., jos pyydän Teitä ottamaan haltuunne tuon kirjeen puutarhurilta. Ilmoitan hänelle, että hänen on luovutettava se ainoastaan Teille. Säilyttäkää se avaamatta tai polttakaa. Luulen kuitenkin, että tyttärenne tuntisi itsensä kovin onnettomaksi, jos minä poistuisin ilman minkäänlaisia jäähyväisiä. Koko eilisen päivän aikana minulla ei ollut tilaisuutta tavata häntä. Siksi pyytäisin Teitä säilyttämään mukanaseuraavan sinetöidyn kirjeen ja antamaan sen Teresa T:lle ennenkuin hänestä tulee markiisi Odoardon puoliso. Olen päättänyt, jos suinkin mahdollista, kuolla lähellä synnyinkotiani En tiedä, toteutuuko toivomukseni ja näemmekö enää koskaan toisiamme, mutta olen vakuutettu siitä, että Te herrani ja ystäväni, ette koskaan tahdo minua unohtaa.
* * * * *
Herra T. toimitti minulle ylläolevan Teresalle osoitetun kirjeen avaamatta sitä. Jacopon myöhemmän kirjeen hän viipymättä antoi tyttärelleen. Huomasin sittemmin, että se sisälsi vain muutamia, tyyntyneessä mielialassa kirjoitettuja rivejä.
Melkein kaikki seuraavat Jacopon kirjeet ja muistiinpanot sain eri aikoina postin mukana.
Rovigo. 20. VII.
Ihaillessani häntä sanoin itselleni: "Mitä minusta tulisikaan, ellen enää saisi häntä nähdä?" Itkin hiljaisuudessa, mutta minua lohdutti tietoisuus siitä, että olin lähellä häntä. Mutta nyt?