Mitä merkitsee minulle nyt koko maailma? Ei ole sitä maailman soppea, jossa voisin elää ilman Teresaa. Oi, minusta tuntuu pahalta, epätodelliselta unelta, että olen hänestä erotettu! Kuinka olen voinut olla niin päättäväinen? Kuinka on sydämeni kestänyt sitä, että minun täytyi lähteä hänen luotaan ilman suudelmaa, ilman ainoatakaan jäähyväissanaa? Usein kuvittelen seisovani hänen kotiportillaan ja olen hänen surullisista kasvoistaan lukevinani, että hän rakastaa minua. Ja kuitenkin minä pakenen ja jokainen minuutti kulettaa nopeasti minut yhä kauemmaksi hänestä. Kaikki ihanat kuvitelmat haihtuvat. Tahtoni on lamaantunut, järkeni sairas, sydämeni murtunut. Kohtaloni kaikkivaltias käsi heittäköön minut mihin hyvänsä. Hyvästi, Lorenzo.
Ferrara, 20. VII. illalla.
Olen kulkenut Pon yli. Ihailin sen ääretöntä vesipaljoutta; monta kertaa tahdoin syöksyä aaltoihin, hukuttautua, hävitä ikiajoiksi. Kaikki olisi käynyt silmänräpäyksessä. Mutta voi, minulla on hellä ja onneton äiti, joka niin lohduttoman katkerasti itkisi kuolemaani.
En tahdo kurjalla tavalla päättää päiviäni. Kannan tuskani kuin mies, juon viimeistä kyyneltä myöten maljani, jonka taivas on minulle sekoittanut. Mutta kerran vastustuskykyni loppuu, voimat uupuvat, intohimo käy ylivoimaiseksi. Jos minulla silloin on rohkeutta katsella Kuolemaa kasvoista kasvoihin, keskustella hänen kanssaan levollisesti, maistaa hänen karvasta juomaansa, jos olen sovittanut rikokseni, vaikkakaan en ole voinut toisten ihmisten kyyneleitä kuivata, silloin, oi silloin — —!
Mutta eikö näin puhuessani kaikki jo ole menetettyä? Jälellähän on vain muisto ja onnettomuuden kalvava varmuus. Oletko koskaan kokenut sitä äärimmäistä tuskaa, jonka aiheuttaa kaikkien toivomusten raukeaminen?
Ei suudelmaa, ei jäähyväissanaa! Vain kyyneleesi seuraavat minua hautaan. Terveyteni, elämäni, sydämeni — — sinä, sinä! Kaikki on minua vastaan; minä alistun.
Myöhemmin.
Olen siis voinut jättää sinut, Teresa, vaikka olit paljoa onnettomampi kuin minä. Kuka on sinua lohduttava? Sinä vapiset kuullessasi nimeäni mainittavan, sillä minä, minä yksin olen aiheuttanut sen, että sinä jo eläjäsi kevätaikana olet tutustunut maailman myrskyihin ja kurjuuteen. Sinä olet liian nuori voidaksesi paeta elämää ja sen houkutuksia. Sinä et tiedä, että aamu ja ehtoo ovat yhtä. Oi, minä en tahdo sitä sinulle vakuuttaa! Ja kuitenkaan emme voi toivoa apua toisilta vielä vähemmän itseämme lohduttaa. Ainoastaan kaikkivaltiaan Jumalan puoleen voin katseeni kääntää, ainoastaan Hän voi viedä meidät onnelan autuaisiin asuntoihin ulkopuolelle tämän kamalan maailman, jossa kaikki meitä vainoovat ja meidät hylkäävät, jos taivas ottaisi vastaan tuskanhuutoni, rukoukseni ja kalvavan katumukseni, oi, silloin sinun onnettomuutesi lieventyisi ja minä siunaisin omia kärsimyksiäni. Minun tilani toivottomuutta lisää vielä sekin, etten tunne sinua uhkaavia vaaroja, en voi sinua puolustaa, en kuivata kyyneleitäsi, en kätkeä sydämeeni salaisia kärsimyksiäsi, en olla onnettomuutesi osatoverina. En tiedä minne paeta, en ymmärrä kuinka olen voinut luotasi lähteä, en aavista milloin saan sinut jälleen nähdä.
Julma isä! Teresa on sinun oma lapsesi, mutta sinä olet häväissyt kodin alttarin. Maa ja taivas kiroavat sinun valaasi: Häpeä, mustasukkaisuus, eripuraisuus ja katumus ympäröivät moista aviovuodetta ja tahraavat kenties verellä takomasi kahleet. Etkö ymmärrä, että Teresa on oma tyttäresi? Olet kerran katkerasti katuva tekoasi, mutta liian myöhään. Kenties on tuleva hetki, jolloin Teresa, ylenmäärin onnettomuutensa murtamana, kiroaa koko elämäänsä ja niitä, jotka ovat hänelle elämän antaneet. Kun sinä jo makaat turpeen alla, on tyttäresi valitus häiritsevä rauhaasi. Muuta mielesi, ennenkuin se on myöhäistä. Mutta voi, sinä et minua kuule, sinä riistät hänet minulta, uhri on teurastettu, kuulen hänen viimeisen huokauksensa, kuulen hänen kuolinhetkelläkin mainitsevan nimeäni. Te julmurit, eikö Teresan veri, eikö minun vereni pane teitä vapisemaan? Teresan kuolema tulee kostetuksi. — Olenko järjiltäni, olenko tulemassa murhamieheksi?
Mutta miksi et sinäkään, rakas Lorenzo, auta minua? En ole voinut sinulle kirjoittaa, sillä vihan, mustasukkaisuuden, kostonhimon ja rakkauden ikuiset voimat ovat minua raadelleet. Intohimon myrskyt ovat kuohuneet sielussani; ne ovat olleet tukahuttamaisillaan ja tappamaisillaan minut. En voinut kirjoittaa, sillä tuska oli minut kivettänyt. Sama tuska hallitsee edelleenkin sieluani. Se tukahuttaa ääneni ja huokaukseni, se jäätää kyyneleeni. Eloni on hukkaan mennyt. Väsymys ja kuoleman varjot synkistävät jälellä olevia elämäni päiviä.