Usein olen raivoissani siitä, että läksin. Syytän itseäni raukkamaisuudesta. Miksi he eivät suoraan moittineet minua intohimostani? En olisi häntä koskaan jättänyt, jos he olisivat kieltäneet minua häntä jälleennäkemästä, jos he väkivalloin olisivat hänet minulta riistäneet. Mutta kuinka olisin voinut olla kiittämätön isää kohtaan, joka sanoi minua ystäväkseen, joka monta kertaa syleili minua huudahtaen liikutettuna: "Miksi on kova kohtalo yhdistänyt sinutkin meihin onnettomiin?" Saatoinko syöstä häpeään ja vaaraan perhettä, joka onnellisemmissa olosuhteissa olisi jakanut kanssani sekä ilon että surun? Mitä saatoinkaan vastata hänelle, kun hän huoaten ja rukoillen sanoi minulle: "Teresa on tyttäreni". — Niin, vietän loppuelämäni omantunnon vaivoissa ja yksinäisyydessä, mutta kiitän kohtalon vapahtavaa, näkymätöntä kättä, joka pelasti minut syöksymästä kuilun syvyyteen. Ilman sen estävää voimaa olisin mukanani vienyt tuon viattoman neidon. Hän jo seurasi minua, ja minä, julmuri, jatkoin kulkuani kohti kuilua ja katsoin silloin tällöin taakseni. Näin, että hän kulki perässäni onnettomalla tiellä, mutta kauhistuneena ja heikoin voimin. Enkö siis ole viettelijä, eikö minun ole ainaiseksi hävittävä hänen näköpiiristään? Kunpa voisin hävitä kaikkien ihmisten näköpiiristä! Kunpa saisin hiljaisuudessa itkeä omaa onnettomuuttani ja tuon taivaallisen olennon onnettomuutta, jota minä itse olen lisännyt!
Ei kukaan tunne kamalaa salaisuuttani. Joka ilta valuu kylmä hiki pitkin otsaani, minä huokaan ja valitan kuin rauhaton haamu. Olen näkevinäni edessäni kuolleen ruumiin. Minä en liene murhamies, Lorenzo, mutta sittenkin minusta tuntuu että käteni ovat veren tahraamat. [Selityksen tähän omituiseen hirmunäkyyn, joka usein vaivaa onnetonta nuorukaista, löytää lukija kirjan loppupuolelta kirjeestä, joka on päivätty 14. III. Lorenzon huomautus.]
Päivä valkenee, lähdön hetki on käsissä. Aamunkoitossa on nykyään uneni levottomin. Yöllä en saa nauttia todellista lepoa. Hetki sitten avasin silmäni, huusin ja katselin hurjasti ympärilleni, ikäänkuin pyöveli olisi seisonut vuoteeni vieressä. Herätessäni tunnen samanlaista ahdistusta kuin pahan omantunnon raatelemat rikoksentekijät. — Hyvästi, hyvästi! Poistun yhäti loitommaksi. Vielä tänään kirjoitan sinulle Bolognasta. Kiitä äitiäni. Pyydä häntä siunaamaan onnetonta poikaansa. Hän ei tunne kauheata tilaani. Mutta vaikene; hänellä on muutenkin surua kylliksi.
Bologna, 24. VII. kello 10.
Tahdotko vuodattaa pisaran balsamia ystäväsi sydämeen? Pyydä Teresalta hänen kuvaansa ja anna se Michelelle, jonka lähetän luoksesi ja joka ei saa tulla takaisin ilman vastaustasi. Mene itse Euganiaan. Seurasi on varmaankin oleva tervetullut Teresa raukalle. Lue hänelle otteita kirjeistä, joita tuskaisissa houreissani yritin sinulle kirjoittaa. Hyvästi. — Jos näet Isabellinan, tulee sinun suudella häntä tuhat kertaa minun puolestani. Ehkä hän vielä joskus on mainitseva Jacoponsa nimeä silloin, kun kaikki muut ovat minut unohtaneet. Oi ystäväni, tuska painaa mieltäni, luottamukseni ihmisiin olen menettänyt, ja kuitenkin tahtoisin niin kiihkeästi rakastaa ja saada vastarakkautta osakseni. Kenelle voisin siis paremmin omistaa sydämeni kuin pienelle tyttöselle, jota eivät raskaat elämänkokemukset ja halpamaiset pyyteet vielä ole turmelleet, joka tuntee salaista osanottoa minua kohtaan ja usein on viattomilla kyyneleillään kostuttanut poskiani? Jos hän jonakin päivänä lakkaisi nimeäni mainitsemasta, kuolisin varmaan surusta.
Entä sinä, Lorenzo, aiotko sinä minut hylätä? Myötäkäyminen kylmentää tavallisesti ystävyyttä, joka on nuoruusajan jaloin intohimo ja paras lohdutus onnettomuudessa. Oi, ystävyyden suloisuutta! Sinä et tule minua kadottamaan, ennenkuin lepään turpeen alla. Toisinaan olen onnellinen omasta onnettomuudestani, sillä ilman sitä en ehkä olisi sinun arvoisesi enkä voisi sinua oikein vilpittömästi rakastaa. Mutta kun minä en enää elä, kun olen jättänyt sinulle perinnöksi katkerat kyyneleeni, oi, älä silloin etsi itsellesi muuta ystävää kuin oma itsesi!
Bologna, 28. VII. yöllä.
Toipuisin varmaan paljon, jos kerran voisin nukkua raskaasti ja pitkään. Oopiumista ei ole apua; se nukuttaa minut vain hetkiseksi, ja uneni on täynnä näkyjä ja kauheuksia. Näin kuluu yö toisensa jälkeen Nousin vuoteelta kirjoittaakseni sinulle, mutta käteni vapisee. Minun täytyy uudelleen mennä makuulle. Tunteeni ovat synkät ja myrskyiset kuin luonto tuolla ulkona. Makaan silmät auki ja kuulen, että siellä on todellinen vedenpaisumus. Jumalani, Jumalani!
Bologna, 12. VIII.
Jo 18 päivää sitten Michele läksi, mutta ei häntä eikä sinun kirjeitäsi vieläkään kuulu. Hylkäätkö sinäkin minut? Kirjoita minulle Jumalan tähden edes kerran. Odotan maanantaihin asti, sitten lähden Firenzeen. Kaiket päivät istun sisällä, sillä minua kiusaa kaduilla liikkuva ihmispaljous. Öisin kuljen ympäri kaupunkia kuin kummitus. Sydäntäni polttaa nähdessäni kaduilla makaavat köyhät, jotka pyytävät leipää. En tiedä, ovatko he itse syypäät kurjuuteensa, tiedän vain, että he kerjäävät leipää. Eilen, palatessani postista, tapasin kaksi onnetonta, jotka vietiin teloitettaviksi. Tiedustelin ympärillä seisovilta heidän rikostaan ja sain kuulla, että toinen oli varastanut muulin, toinen 56 liiraa pelastuakseen nälkäkuolemalta. [Ensin tämä Jacopon kertomus minusta tuntui sairaalloisen mielikuvituksen värittämältä, mutta sittemmin sain tietää, ettei Cisalpinon tasavallassa noudatettu mitään varsinaista rikoslakia. Käytettiin kaikenlaisia kukistuneiden hallitusten antamia asetuksia, niinpä Bolognassa kardinaalien säätämää rautaista lakia, jonka mukaan varas tuomittiin kuolemaan, jos varastettu summa tai tavara oli arvoltaan yli 52 liiran. Kardinaalit kuitenkin melkein aina lievensivät rangaistusta, jotavastoin tasavallan tribunaalit kirjaimellisesti seurasivat asetuksia. Järkähtämätön oikeus on siis usein leppymättömämpi kuin mielivaltainen armeliaisuus. — Lorenzon huomautus. (Bologna oli aikaisemmin kuulunut Kirkkovaltioon, mutta Napoleon yhdisti sen valloitusretkillään perustamaansa Cisalpinon tasavaltaan. — Suom.)] Oi, kurja yhteiskunta! Ei tarvittaisi vankiloita eikä pyöveleitä, elleivät lait suojelisi niitä, jotka rikastuvat omien kansalaistensa hiellä ja itkulla. Nuo tunnottomat, nehän juuri ovat pääsyyllisiä kanssaihmistensä rikoksiin. En ole niin hullu, että kuvittelisin voivani luoda paremman yhteiskunnan, mutta en voi olla valittamatta nykyisen tilanteen surkeutta ja, ennenkaikkea, ihmisten sokeutta. Kerrotaan, että täällä tapahtuu teloituksia joka viikko ja että ihmiset rientävät niihin kuin juhlaan. Julmat rangaistukset kuitenkin vain lisäävät rikollisuutta. Ei, en voi enää hengittää tätä onnettomien uhrien veren kyllästyttämää ilmaa. Minne menisin?