Firenze, 27. VIII.
Kävin kunnioittamassa Galilein, Machiavellin ja Michelangelon hautoja [Firenzen Santa Croce-kirkossa. Suom.], ja lähestyessäni niitä vapisin kuin kuumetautinen. Noitten hautakivien rakentajat toivoivat ehkä, että heidän taiteensa sovittaisi esi-isien rikoksia, jotka kahleilla ja köyhyydellä palkitsivat kuolemattomien nerojen suuruuden. Oi, meidänkin päivinämme vainotaan monta suurmiestä, joita jälkimaailma on kunnioittava. Mutta sekä elävien vainoaminen että kuolleitten ihaileminen todistaa, että ilkeä kunnianhimo on synnynnäistä tälle kurjalle ihmissuvulle.
Noitten marmoripatsaiden luona muistelin nuoruuteni kuumia päiviä. Yökaudet luin silloin suurmiesten kirjoituksia ja kuvittelin itsekin joutuvani tulevien sukupolvien ihailun esineeksi. Nyt ovat moiset ajatukset minulle saavuttamattomia pilvilinnoja. Järkeni on sokaistu, jalkani horjuvat, koko sieluni on sairas.
Älä lähetä minulle uusia suosituskirjeitä, sillä aikaisemmatkin olen jo polttanut. En välitä mahtimiesten loukkauksista enkä heidän suosioistaan. Ainoa elävä olento, johon tahdoin tutustua, oli Vittorio Alfieri, mutta sanotaan, ettei hän ota vastaan tuntemattomia henkilöitä. En tahdo saada häntä luopumaan tästä päätöksestään, jonka ehkä ovat aiheuttaneet olosuhteet ja suuri työtaakka sekä vielä enemmän hänen intohimonsa ja ihmistuntemuksensa. Jos se onkin vain heikkous, on niin suurten ihmisten heikkouksiakin pidettävä arvossa. Se, joka virheetön on, heittäköön ensimäisen kiven.
Firenze, 7. IX.
Avaa ikkunat, Lorenzo. Tervehdi kukkulain hymyilevää paljoutta, joka näkyy huoneestani siellä kotona. Tervehdi minun puolestani jonakin kauniina syyskuun aamuna taivasta, järviä ja tasankoja, jotka kaikki muistuttavat minua lapsuudestani ja jotka myöhemminkin hetkiseksi ovat tarjonneet minulle lepopaikan elämän surujen keskellä. Jos kirkkaana yönä askeleesi suuntautuisivat pappilan puistokäytävälle, pyydän sinua kiipeämään pinjain varjostamalle vuorelle, johon liittyy niin monta sekä suloista että surullista muistoa.
Rinteen juurella, raikkaitten ja tuoksuvien lehmusten takana, lähellä vuoripurojen muodostamaa pientä järveä löydät yksinäisen pajun, jonka hentojen oksien suojassa usein olen toivonut ja unelmoinut. Jos nouset vuoren huipulle, tervehtii sinua ehkä sama käki, jonka surullista kukuntaa iltaisin ääneni ja askeleeni vain hetkiseksi häiritsivät. Pinja, jonka oksilla se istui, suojasi vanhaa kappelia, jossa ennen aikaan paloi lamppu Vapahtajan kuvan edessä. Muutamana yönä myrsky hajoitti kappelin. Sen rajusään voima on aina täyttänyt mieleni kauhulla ja tuskalla. Nuo maan alle puolittain vajonneet rauniot alkoivat yön himmeydessä minusta näyttää hautakiviltä. Usein aioin rakentaa oman hautakammioni samaan paikkaan keskelle noita salaperäisiä varjoja. Ja nyt? Kuka tietää, missä luuni tulevat lepäämään! — Lohduta kaikkia kotipaikkakuntalaisiani, jotka sinulta kyselevät uutisia minusta. Heillä oli tapana kokoontua ympärilleni, minä sanoin heitä ystävikseni, he minua hyväntekijäkseen. Minä olin heidän lastensa luotettavin lääkäri, kuuntelin osaaottavasti köyhien työmiesten valituksia ja sovittelin heidän riitojaan. Käyttelin filosofiaa oppimattomien vanhusten kanssa, koetin vapauttaa heitä uskonnollisesta taikauskosta ja osoittaa, että kuolema on vain ystävä ja lohduttaja köyhyyden ja työn näännyttämälle ihmiselle.
Mutta nyt he ovat suruissaan, kun nimeäni mainitaan, sillä viime kuukausina astelin heidän joukossaan äänetönnä ja omituisen näköisenä. Usein en vastannut heidän tervehdykseensä, ja sattuipa, että piilottauduin metsän pimentoihin, kun he laulaen palasivat työstä tai karjalaitumelta. Aamunkoitossa he näkivät minun hyppäävän yli ojien, harhailevan puitten lomassa, jotka siroittelivat kastehelmiä hiuksilleni, rientävän yli niittyjen vuoren juurelle ja kiipeävän sen korkeimpaan huippuun. Siellä jäin hengästyneenä seisomaan, levitin käteni itää kohti ja odotin auringon nousua valittaen sitä, ettei se enää voinut minua ilahuttaa niinkuin muinoin. He näyttävät sinulle kallion, jolla usein istuin muun maailman nukkuessa kuunnellen kaukaisten vesien kuohuntaa ja huminaa. Pilvet melkein pitelivät päätäni, ja niitten lomasta pilkisti silloin tällöin näkyviin kuu valaisten kelmeillä säteillään hautuumaan vaatimattomia puuristejä. Läheisessä mökissä heräsi huutojeni kauhistuttama talonpoika. Hän riensi veräjälle ja kuuli minun yön hiljaisuudessa rukoilevan, itkevän, huutavan ja, katsellen hautuumaata korkeuksista, manaavan luokseni kuolemaa. Oi, kotiseutuni armas yksinäisyys, minä kaipaan sinua. Jokainen turve, puu, kallio herättää minussa sitä suloista ja surullista koti-ikävää, joka aina seuraa maailmalla harhailevaa onnetonta pakolaista. On kuin kaikki ilot ja surut, jotka minulle siellä kotona olivat rakkaita, on kuin oma itseni olisi hyljännyt minut sen jälkeen kun lähdin kotikummuiltani. Täällä harhailen kuin haamu Tuonelan maasta. —
Miksi et sinä, ainoa ystäväni, kirjoita enemmän? Et lainkaan kuvaile käyntejäsi Teresan luona ja kuinka hän voi, uskaltaako hän vielä mainita nimeäni vai onko Odoardo hänet minulta kokonaan ryöstänyt? Käyn ehtimiseen postissa, mutta turhaan, ja kun hitain, horjuvin askelin palaan kotia, voi koko maailma lukea syvän tuskan katsannostani. Olen ehtimiseen kuulevinani oman kuolemantuomioni: "Teresa on vannonut aviovalansa". Oi, enkö koskaan voi vapautua kamalista houreistani ja julmista kuvitteluistani? Hyvästi.
Firenze, 17. IX.