Olet saattanut minut täydelliseen epätoivoon. Teresa tahtoo siis rangaista minua rakkauteni tähden. Vakuutat, että hän oli lähettänyt kuvansa äidilleen, ennenkuin minä sitä pyysin. Tahdon uskoa sinua, sillä ethän voine, muka parantaaksesi minut, riistää minulta ainoata balsamia, joka todella haavojani lääkitsee.
Viimeisetkin toiveeni häviävät, yksinäisyyden yö on tuskaini taustana.
Kehen voin enää luottaa? Älä minua petä, Lorenzo! Minä en koskaan voisi sinua unohtaa, sillä sinun muistosi on minulle välttämätön. Ystävänäsi en hylkäisi sinua suurimmassakaan onnettomuudessa. Onko kohtalo määrännyt, että minun pitää kadottaa kaikki, kadottaa viimeisetkin heikot toiveeni? Mutta olkoon niin! En moiti häntä, en sinua, en itseäni, en kovaa onneani. Mutta itken katkerasti, kun minun lohduttomana täytyy sanoa: "Kärsin tuskani valittamatta".
Te kaikki jätätte minut, ja minun huokaukseni tulevat teitä aina seuraamaan, sillä ilman teitä en voi elää, kaikkialla tulen epätoivoisena huutamaan nimeänne. Nämä harvat sanat kirjoitti Teresa minulle:
"Yhteisen onnettomuutemme nimessä rukoilen Teitä, hoitakaa itseänne! On muitakin onnettomia kuin me kaksi. Niin pian kuin voin, lähetän Teille kuvani. Isäni itkee kanssani. Hän ei kiellä minua vastaamasta kirjeeseenne, mutta hänen kyyneleistään huomaan, että hän toivoisi kirjeenvaihtomme loppuvan tähän. Itkien täytyy minun suostua. Luultavasti siis tämä on viimeinen kirjeeni. Minä itken, sillä vain Jumalalle uskallan tästälähin tunnustaa rakastavani Teitä."
Sinun velvollisuudentuntosi on lujempi kuin minun. Pidän kirjettäsi viimeisen tahtosi ilmauksena. Vielä kerran tahdon puhua kanssasi, mutta vasta silloin, kun vakavasti olen päättänyt erota sinusta ja kun voin päätöksessäni pysyä.
Jos minä salaamalla äärettömän, tuskallisen lempeni ja pakenemalla ihmisten ilmoilta voin palauttaa sielusi rauhan, jos kuolemallanikin voin sovittaa intohimosi vainoojiemme edessä ja vapauttaa sinut itsesi siitä, rukoilen palavasti ja vilpittömästi taivasta ja luontoa vapauttamaan minut tästä elämästä. Vakuutan sinulle, että tämä kuoleman kaipuu on minulle sekä kohtalokas että suloinen toivomus. Ainoastaan sinun rukouksesi voivat ehkä minut siitä vapauttaa, vaikka ei sekään ole sanottua, sillä minusta tuntuu kuin Luoja vastustamattomalla voimalla kutsuisi minua luoksensa. Mutta elä sinä onnellisena niin kauan kuin voit! Katumuksen kyyneleitä vuodattaen rukoilen Jumalaa armahtamaan sinua, onneton neito; ehkä Hän on minua kuuleva. Liian suuressa määrässä olet sinä onnettomuuteni osatoveri, liian paljon tuskaa olen minä sinulle tuottanut, minä yksin olen saattanut sinut kuilun partaalle. Huonosti olen palkinnut isällesi hänen luottamuksensa ja neuvonsa, hänen sydämellisen ja hellän rakkautensa minua kohtaan. Mutta sittenkin! Eikö minun uhraukseni ole monin verroin suurempi kuin kaikki isäsi hyvät työt minua kohtaan? Vertavuotavan sydämeni olen hänen hyväkseen uhrannut. Kukaan ihminen ei voi syyttää minua jalomielisyyden puutteesta, enkä minä itse, vaikka, kuten tiedät, olenkin ankara tuomari itselleni, voi pitää rakkauttani sinuun rikoksena. Suurin rikokseni on se, että olen syypää onnettomuuteesi.
Mutta miksi puhun ja kenen kanssa?
Älä näytä tätä kirjettä Teresalle, Lorenzo, jos se vielä saavuttaa sinut Euganiassa! Älä yleensä puhu hänelle mitään minusta! Jos hän kysyy minua, sano vain, että elän. Mutta myönnän sinulle, että nautin omasta heikkoudestani. Revin auki omat pahimmat haavani, koetan niitä syventää ja katselen riemulla niistä tihkuvaa verta. Minusta tuntuu siltä kuin tuskani sovittaisivat rikoksiani ja lieventäisivät tuon viattoman olennon kärsimyksiä.
Firenze, 25. IX.