Tässä ihanassa maassa runottaret ja tieteet ensin heräsivät uuteen elämään raakalaisuuden yöstä. [Tarkoittaa Firenzeä varhaisrenesanssin kehtona. Suom.] Kaikkialla näen ensimäisten suurten toskanalaisten synnyintaloja ja pyhiä hautakumpuja; joka askeleella pelkään polkevani pyhäinjäännöstä. Koko Toskana on kuin yhtä ainoata, puutarhain somistamaa kaupunkia, sen kansa on luonnostaan rakastettavaa, sen taivas selkeä ja ilma täynnä elämää ja terveyttä. Mutta ystäväsi ei täälläkään löydä lepoa. Harhailen paikasta paikkaan, en tiedä, missä huomisen päivän vietän, yksinäisyyden ja maanpaon taakka painaa minua liian raskaasti. En saanut edes jatkaa matkaani. Olin aikeissa mennä Roomaan polvistuakseni isänmaan suurten muistomerkkien juuressa. En saanut passia, sillä äitini lähettämä on Milanoa varten. Minulle tehtiin tuhansia kysymyksiä, ikäänkuin olisin vaarallinen salaliittolainen. Ehkä olenkin sitä. Heidän kysymyksiinsä vastaan matkustamalla huomenna pois. — Näin siis me italialaiset olemme muukalaisia ja vieraita omassa Italiassamme. Jos olemme poissa omilta kotinurkiltamme, ei meitä suojaa äly, ei maine eikä moitteeton käytös. Jos esiinnymme rohkeasti ja ylevästi, käy meidän huonosti. Kotinurkan ulkopuolella ei meillä ole kansalaisoikeutta. Yksi ryöstää meitä, toinen halveksii meitä, kaikki kavaltavat meidät Omat kansalaisemme eivät meitä sääli ja auta kurjuudessamme, vaan hylkäävät meidät ja pitävät meitä muukalaisina, ellemme ole kotoisin samasta maakunnasta kuin he itse ja ellei meitä rasita samat kahleet. Missä siis on meillä turvapaikka, Lorenzo? Meidän viljavainiomme ovat rikastuttaneet sortajiamme, mutta tuhannet italialaiset ovat vailla leipää ja majaa omassa synnyinmaassaan. Vallankumous on karkoittanut heidät kotoisen taivaan alta, nälkäisinä, väsyneinä ja kaikkien hylkääminä he hyvinkin joutuvat astumaan rikoksen tielle, joka on viimeinen pelastus. Erämaa, hauta tai häpeä, kas siinä ne mahdollisuudet, joiden välillä meidän on valittava! Häpeällä voisimme kai eniten pitentää elämäämme, mutta jos valitsemme sen, alamme pian myöskin halveksia itseämme ja joudumme niiden tyrannienkin ivan alaisiksi, jotka ostavat ja myyvät meitä kuin kauppatavaraa.
Olen matkustellut ympäri koko Toskanan. Kaikkialla, vuorilla ja kentillä, on muistomerkkejä veljessodista, joita 400 vuotta näillä mailla on käyty. Lukemattomien surmattujen italialaisten ruumiit ovat muodostaneet perustuksen keisarien ja paavien valtaistuimille. Kävin Monteapertossa, jossa guelfit kerran kärsivät häpeällisen tappionsa [vuonna 1260. Suom.]. Oli varhainen aamuhetki. Oi Lorenzo, luonnon alakuloinen hiljaisuus ja kylmänharmaa aamuilma muistuttivat minulle niin elävästi kaikista niistä ikivanhoista ja tuhoisista onnettomuuksista, jotka ovat isänmaatani raadelleet. Minä kauhistuin, tukkani nousi pystyyn ja minä huusin vapisevalla ja uhkaavalla äänellä. Minusta näytti kuin kaikkien tuossa taistelussa kaatuneitten toskanalaisten haamut olisivat kiivenneet edes takaisin pitkin vuoren jyrkänteitä; niitten miekat ja vaatteet olivat veren tahraamia ja katse hurja. Ne vapisivat vimmassaan, tuuppivat toisiaan ja repivät auki toistensa vanhoja haavoja. Oi! ketä varten tuokin veri vuodatettiin? Poika halkaisee isänsä pään ja kantaa sitä ympäri verisistä hiuksista. Ketä varten moiset hirmunäytelmät? Kuninkaat, joita varten teurastatte toinen toisianne, puristavat taistelun telmeessä toistensa kättä ja jakavat sen päätyttyä rauhallisesti keskenään teidän vaatteenne ja maanne.
Huutaen pakenin alas katsellen tuon tuostakin taakseni. Nuo kauhukuvat seuraavat nyt minua aina. Öisinkin näen yksinäisyydessäni ympärilläni nuo kummitukset. Keskellä niitä on tuo yksi muita kamalampi, jonka minä yksin tunnen. — Oi isänmaani! Minun täytyy aina syyttää ja surkutella sinua, vaikka minulla ei ole mitään toiveita hyödyttää ja auttaa sinua.
Milano, 27. X.
Kirjoitin sinulle Parmasta ja toisen kerran Milanosta heti tänne saavuttuani sekä vihdoin kolmannen hyvin pitkän kirjeen viikkoa myöhemmin. Kuinka siis sinun kirjeesi tulee minulle näin myöhään ja Toskanan kautta, josta olen ollut poissa syyskuun 28:sta lähtien? Alan epäillä, että kirjeitämme sensuroidaan. Hallitukset vakuuttavat, että yleinen turvallisuus vallitsee maassa, mutta rikkovat siitä huolimatta kallisarvoista kirjesalaisuutta ja likaavat onnettomien ihmisten ystävyyden pyhättöä. Olisihan meidän pitänyt se aavistaa. Mutta tästälähin nuo roistot eivät enää saa tilaisuutta urkkia sanojamme ja ajatuksiamme. Olen keksivä keinon heidän uteliaisuutensa välttämiseksi.
Tiedustelet minulta Giuseppe Parinin vointia.[Giuseppe Parini (1729-99) on Italian suurimpia runoilijoita ja jaloimpia isänmaan ystäviä 1700-luvulta. Hän on kirjoittanut m.m. mainion satiirisen runoelman Il Giorno — ("Päivä"), jossa ruoskii aikansa italialaisen ylimystön tyhjäntoimittaja-elämää.] Hän on yhtä jalo ja ylevä kuin ennenkin, mutta olosuhteet ja ikä ovat hänen terveytensä murtaneet. Mennessäni häntä tervehtimään oli hän juuri lähtemäisillään ulos. Hän tunsi minut heti ja taputti, keppiinsä nojaten, minua olalle. "Olet tullut tämän raisun ratsastajan luo, joka vielä tuntee rinnassaan kauniin nuoruutensa ylpeyttä, vaikka häntä nyttemmin enää vain kohtalon iskut pitävät pystyssä."
On kamalaa ajatella, että nykyinen hallitus on erottanut hänet virastaan ja pakoittanut hänet 70 kunniakkaan ja uutteran elinvuoden jälkeen elämään almuilla.
Milano, 11. XI.
Kysyin kirjakaupassa Benvenuto Cellinin elämäkertaa. "Meillä ei ole sitä." Kysyin erästä toista tekijää. Melkein halveksien vastasi kirjakauppias: "Minä en myy italialaisia kirjoja". Sivistynyt sääty puhuu oivallisesti ranskaa, mutta ymmärtää tuskin oikeata Toskanan murretta [Italian kirjakieltä. Suom.]. Julkiset asiakirjat ja lait ovat kieliasultaan yhtä typeriä ja mielettömiä kuin niiden säätäjätkin. Cisalpinon tasavallan Demostheneet puoltavat senaatissaan innokkaasti latinan ja kreikankielen poistamista valtiostaan. On säädetty laki, jonka ainoana tarkoituksena on estää matemaatikko Gregorio Fontanaa ja Vincenzo Montia [Vincenzo Monti (1754-1826) oli ajan huomatuimpia eepillisiä runoilijoita ja Foscolon rinnalla sen suurin lyyrikko. M. ja F. olivat kauan aikaa ystävyksiä, kunnes vähäpätöinen riita teki heistä veriviholliset. Tässä tavattavat kaksimieliset sanat viitannevat Montin valtiolliseen häilyväisyyteen. "Ortisin" ilmestyessä olivat runoilijain välit kuitenkin vielä hyvät.] saamasta virkoja. En tiedä, mitä he lienevät kirjoittaneet vapautta vastaan, ennenkuin se Italiassa tuli julkisen häväistyksen alaiseksi, tiedän vain, että he kykenevät sen puolestakin kirjoittamaan. Oli heidän rikoksensa mikä hyvänsä, rangaistuksen kohtuuttomuus puhuu heidän puolestaan, ja se juhlallinen tosiasia, että erityinen laki säädetään nimenomaan kahta henkilöä varten on omiaan lisäämään heidän mainettaan. — Kysyin, missä on lakiasäätävän kokouksen istuntosali. [Milano oli "Cisalpinon" pääkaupunki. Suom.] Harvat minua ymmärsivät, vielä harvemmat vastasivat, ainoakaan ei osannut minua opastaa.
Milano, 4. XII.