Jacopo Ortisin Viimeiset Kirjeet - Ugo Foscolo

Tämä on ainoa vastaus, minkä voin neuvoihisi antaa: Jokaisessa maassa olen tavannut kolmenlaisia ihmisiä: muutamat harvat hallitsevat, useimmat tottelevat ja alistuvat, monet rosvoilevat. Me emme ole kyllin pystyviä ja oveloita hallitsemaan, emme kyllin sokeita tottelemaan emmekä kyllin kehnoja rosvoilemaan. On parempi elää kuin isännätön koira, joka ei välitä potkuista eikä armopaloista. Pitäisikö minun pyydystellä suosiota ja virkoja valtiossa, jossa minut katsotaan muukalaiseksi, jossa voin joutua ensimäisen urkkijan oikkujen uhriksi? Sinä puhut aina suurista lahjoistani. Mistä sinä ne tunnet ja miten neuvoisit minua niitä käyttämään? Pitäisikö minun ruveta hovirunoilijaksi? Silloin minun täytyisi luopua luonteeni ylevyydestä, sillä se loukkaa vallassaolijoita, — minun täytyisi peitellä omaa oppia ja viisautta ja olla moittimatta heidän typeryyttään ja rikollisuuttaan. "Sellaistahan se on kaikkialla", sanot sinä. Olkoon niin. Minä en voi maailmaa parantaa, mutta koska itsekin elän siinä, toivoisin joko että ihmiset muuttuisivat toisenlaisiksi tai että he hirttäisivät minut, ja tämä viimeinen mahdollisuus olisi kai helpompi toteuttaa. Pikkutyrannit, jotka suoraan kadulta ovat nousseet valtaistuimelle, tarvitsevat puoluelaisia ja urkkijoita, joita heidän usein myöhemmin on vaikea pitää aisoissa. Hetkellisen onnen huumaamina, välinpitämättöminä tulevaisuudesta, kunniattomina ja älyttöminä pelkureina he ympäröivät itsensä imartelijoilla ja kätyreillä eivätkä sittemmin voi niistä vapautua, vaikka ne usein ivaavat ja pettävät heitä. Tuollaisen kätyrin elämä on siten julmien, mielivaltaisten ja halpamaisten tekojen ainaista kiertokulkua. Jos tahdot tulla kansasi herraksi ja rosvoksi, tulee sinun siis ensin antaa sortaa itseäsi, luopua siveellisestä arvostasi ja suudella oman veresi tahraamaa miekkaa. Näin voisin minäkin hankkia itselleni jonkun viran, muutaman tuhannen vuositulot sekä tunnonvaivoja ja häpeää. Kuule nyt vielä kerran: minä en koskaan aio ruveta pieneksi heittiöksi.

En ylpeile, kuten niin monet muut, orjuudestani, mutta tyrannit eivät myöskään saa minun nöyrtymyksestäni ylpeillä. Onhan yllin kyllin toisia, joille he voivat jaella sekä antimiaan että häväistyksiään. Kuolen tuntemattomana, mutta kunniallisena. Mutta jos minun täytyy astua esille pimennosta, tahdon mieluummin tulla sortovallan uhriksi kuin sen "onnelliseksi" välikappaleeksi.

Taivas varjelkoon minua moittimasta niitä lukuisia, joita leivän ja asunnon puute pakoittaa heikkoutta osoittaviin tekoihin. Mutta, Lorenzo, ennenkuin minä turvaudun sinun viittaamaasi keinoon, muutan totisesti kaikkien yhteiseen suureen isänmaahan, sinne, missä ei ole kavaltajia, ei anastajia, ei kirjailijoita, ei hovia eikä ruhtinaita, missä rikkaus ei kruunaa rikosta, missä köyhä ei joudu tuomituksi pelkästä köyhyydestään. Sinne me kaikki kerran muutamme, siellä me kaikki maan alla jälleen mullaksi maadumme.

Elämän pyörteissä seuraan toisinaan valon välähdystä, jonka huomaan kaukaa, vaikka en voi sitä saavuttaa. Tuntuupa minusta, että vaikka koko ruumiini olisi maan alla, mutta pääni vielä haudan yläpuolella, voisin silmilläni havaita sen kirkkaita salamoita. Oi, Kunnia, sinä väikyt alinomaa edessäni, sinä houkuttelet minua vaellukselle, joka on minulle ylivoimainen! Mutta sen jälkeen kun sinä lakkasit olemasta ylin ja ainoa intohimoni, alkoi sinun loistava harhakuvasi vaaleta ja häipyä. Vähitellen se muuttuu melkein kokonaan luu- ja tuhkaläjäksi, jonka päällä vielä joskus väikkyy muutamia raukenevia säteitä. Ennen pitkää on jäljellä vain luuranko, jota tallaan jaloillani, hymyillen pettyneille unelmilleni. Monta kertaa olen toivonut voivani saavuttaa oman aikani kunnioitusta ja ihailua. Olen silloin hellinyt omia tuskianikin, kuitenkin täysin tietoisena siitä, että minun tavalla tai toisella täytyy niistä vapautua. Tuskin olisin voinut elää isänmaani kuolemaa kauemmin, ellen mielettömyydessäni olisi pelännyt, että ruumiini keralla myöskin nimeni laskettaisiin hautaan. Myönnän suoraan, että usein olen omituisella mielihyvällä katsellut Italian kärsimyksiä, sillä uskoin, että onneni ja intoni antaisivat minulle kunniakkaan mahdollisuuden vapauttaa maani. Puhuin siitä eilen illalla Parinille…

Hyvästi! Pankinjohtajan palvelija tulee noutamaan kirjettäni, joka muutenkin jo on kyllin pitkä.

Mutta sittenkin on minulla vielä paljon sanottavaa sinulle. Jatkan kirjettä ja lähetän sen vasta lauvantaina. Olemmehan nyt pitkän ja vilpittömän ystävyyden jälkeen ehkä ainaiseksi toisistamme erotetut. Mutta kirjoittaminen sinulle tuottaa minulle yhä suurta lohdutusta. Voinhan näinkin kertoa sinulle huolistani ja samalla osaksi vapautua niistä, ja yksinäisyyteni tuntuu vähemmän painostavalta. Usein herään öisin, nousen vuoteeltani ja kävelen hiljalleen ympäri huonetta huutaen nimeäsi. Sitten alan kirjoittaa sinulle säälittävistä houreistani ja rohkeista suunnitelmistani, ja kyyneleet kostuttavat paperia. Mutta usein minulla ei ole sydäntä lähettää sinulle kirjeitäni. Muutamia olen säilyttänyt, toisia polttanut. Joskus, kun taivas suo minulle rauhallisempia hetkiä, kirjoitan sinulle niin suurella mielenmaltilla kuin mahdollista, jotta en katkeroittaisi mieltäsi omilla äärettömillä tuskillani. Kirjoittaminen sinulle ei minua koskaan väsytä, sillä se on ainoa viihdytykseni. Ethän sinäkään, Lorenzoni, väsy lukemaan näitä kirjeitäni, joissa avomielisesti ja vilpittömästi kuvailen sinulle sydämeni suurimpia iloja ja raskaimpia suruja? Säilytä ne! Aavistan, että kerran et voi löytää Jacopoasi muualta kuin näistä kirjeistä.

Eilen illalla kävelin tuon kunnioitettavan vanhuksen [Parinin. Suom.] kanssa lehmuspuistossa itäisessä etukaupungissa. Hän nojautui osittain keppiinsä, osittain käsivarteeni, katseli toisinaan heikkoja jalkojaan ja kääntyi sitten mitään sanomatta minun puoleeni ikäänkuin surkutellen heikkouttaan ja kiittäen minua siitä, että niin kärsivällisesti saatoin häntä. Istuuduimme eräälle penkille. Palvelija odotti matkan päässä. En ole koskaan tuntenut Parinia kunnioitettavampaa ja samalla kaunopuheisempaa ihmistä. Hänen puheestaan kuvastuu syvä, ylevä ja hillitty tuska. Hän puhui minulle paljon isänmaastaan, surkutellen sekä entistä sortovaltaa että nykyistä hillittömyyttä. Kirjallisuus on imartelun palveluksessa, yleisen turmeluksen vallitessa lamaantuvat ja sammuvat kaikki jalot intohimot, vieraanvaraisuus, sydämellinen hyväntahtoisuus ja pyhimmät perhesiteet ovat menettäneet kaiken arvonsa. Hän esitti minulle viimeisten vuosien tilastoa ja mainitsi lukuisia kehnoja, raukkamaisia, pimeäsieluisia rikoksentekijöitä, joiden nimeä en kehtaa kerrata, sillä heidän rikoksistaan ei kuvastu Sullan ja Catilinan hengenjoustavuus eikä edes uljaan rosvon mielenmaltti, jota ei hirsipuunkaan varmuus voi horjuttaa. Ei, ne ovat yksinkertaisesti konnia. Tämän kuullessani tulin hillittömän raivon valtaan. Nousin paikaltani ja huusin: "Emmekö voi mitään tehdä? Kuolkaamme edes!" Hän katsoi minua pelästyneenä. Silmistäni ja koko olemuksestani kuvastui varmaankin kauhistuttava uhka ja viha illan himmeässä valaistuksessa. Vaikenin hetkiseksi, mutta tunsin kuinka raivonhenki vielä riehui rinnassani. Sitten jatkoin: "Eikö ole pelastuksen mahdollisuutta? Jos ihmisillä aina olisi kuolema silmiensä edessä, olisivat he ehkä vähemmän halpamaisia." — Parini ei vastannut mitään, mutta tarttui käteeni ja katsoi minua silmistä silmiin. Sitten hän uudelleen veti minut istumaan rinnalleen. "Luuletko sinä", hän huudahti, "että minä vanhuudestani huolimatta tällä tavalla valittaisin, jos voisin havaita pientäkään vapauden välähdystä isänmaamme taivaanrannalla? Oi nuorukainen, sinä olisit onnellisemman isänmaan arvoinen! Ellet voi pyhää innostustasi hillitä, koeta ainakin antaa sille toinen suunta nykyisissä oloissa."

Silloin etsin sekä menneisyydestä että tulevaisuudesta jotakin kiinnityspistettä, mutta huomasin aina harhailevani tyhjässä, käteni eivät voineet löytää mitään mihin tarttua, ja minä tunsin surkeasti pettyneenä koko tilani toivottomuuden. Kerroin tuolle jalolle italialaiselle intohimojeni historian, kuvailin hänelle Teresaa taivaallisena ilmestyksenä, joka on lähetetty tänne alas luomaan valoa ja lohtua elämän yöhön. Kuullessaan kertomukseni ja nähdessään kyyneleeni tuo ylevä vanhus monta kertaa huokasi syvästi. "Niin", lausuin lopuksi hänelle, "hauta on ainoa pelastukseni. Mutta minulla on niin hellä ja hyvä äiti. Usein, kun kapusin ylös vuoren huipulle ja aioin syöksyä alas syvyyksiin, tuntui minusta kuin hän olisi hapuilevin askelin minua seurannut. Ratkaisevalla hetkellä hän pidätti minua, hänen hellät kätensä vetivät minut takaisin, ja kääntyessäni taaksepäin olin kuulevinani hänen itkunsa. Mutta jos hän tuntisi minun salaiset tuskani, rukoilisi hän varmaan itse taivasta lopettamaan poikansa kärsimykset. Ainoa todellinen elämänliekki, joka vielä palaa väsyneessä ruumiissani, on toivo saada tehdyksi jotakin isänmaani vapautuksen hyväksi."

Parini hymyili surullisesta. Kun hän huomasi, että puhe tarttui kurkkuuni ja että silmäni liikkumattomina painuivat maahan, lausui hän: "Ehkä sinun palava kunnianhimosi voisi kannustaa sinua vaarallisiin yrityksiin, mutta usko minua, urhojen kunnia riippuu vain neljänneltä osaltaan heidän rohkeudestaan. Toinen neljännes on heidän rikostensa ansiota; kaiken muun määrää kohtalo. Jos sittenkin pidät itseäsi kyllin julmana ja erityisenä onnettaren suosikkina, luuletko kuitenkaan, että toimesi nykyoloissa voisivat menestyä? Eivätkö vuosisatain surkeat kokemukset, eikö isänmaatamme tällä hetkellä painava ies ole sinulle opettanut, että muukalaiset eivät vapaudestamme välitä? Vieras valloittaja häpäisee itsensä ja turmelee kukistamansa kansan. Jos oikeudet ja velvollisuudet ovat miekan kärjestä riippuvia, silloin voimakkaampi kirjoittaa lait verellä ja kunto on kuolemaan tuomittu. Ja onko sinulla Hannibalin mainetta ja voimaa, hänen, joka läpi maailman etsi suojaa vihollisiltaan roomalaisilta? Et voi olla oikeudentuntoinen ja menestyä. Nuorukainen, jolla on sinun lahjomaton ja palava sydämesi, mutta joka samalla on köyhä ja varomaton kuin sinä, joutuu joko puolueintohimojen tai mahtimiesten uhriksi. Jos julkisessa toiminnassa voisit välttää yleistä häpeällisyyttä, saisit tosin aluksi suurtakin kunniaa osaksesi, mutta ei kestäisi kauan, ennenkuin panettelun yöllinen tikari katkaisisi urasi. Vankilassa ei kukaan ystävistäsi kävisi sinua katsomassa, ja haudallasi ei kukaan viitsisi käydä suruaan osoittamassa. Mutta otaksukaamme, että sinun onnistuisi voittaa sekä vieraitten sortovalta että omien kansalaistesi ilkeys, vieläpä ajan yleinen turmeluskin. Olisit siis päämääräsi saavuttanut. Rohkenisitko silloin olla syypää kaikkeen siihen verenvuodatukseen, jonka syntyvän tasavallan säilyttäminen uhrikseen vaatii, rohkenisitko kansalaissodan soihdulla sytyttää talot palamaan, rohkenisitko hirmuhallituksella kukistaa puolueriidat, kuolemanrangaistuksella tukahduttaa ajatusvapauden ja murhilla turvata asemasi? Mutta jos yrityksesi ei onnistu, silloin toiset syyttävät sinua kansanvillitsijäksi, toiset tyranniksi. Suuren joukon suosio on lyhytaikainen ja turmiollinen: se arvostelee asioita enemmän onnen kuin aikomuksen mukaan, se pitää hyödyllistä rikosta hyveenä, ja rikoksena kunniallisuutta, jos se arvioi sen vahingolliseksi. Sen, joka tavoittelee joukon suosiota, täytyy joko peloittaa sitä tai rikastuttaa sitä ja, joka tapauksessa, pettää sitä. Sekin vielä voi käydä päinsä. Mutta voisitko sitten, ylenmääräisen myötäkäymisesi ylpistämänä, hillitä oman himosi, tulla itsevaltiaaksi, himon, jota sekä tietoisuus omasta etevämmyydestäsi että yleisestä rappeutumisesta on omiaan voimistuttamaan? Ihmiset ovat syntymähetkestä saakka orjia, tyranneja ja sokeita. Jos siis tahtoisit vahvistaa valtaistuintasi, muuttuisit filosofista tyranniksi, ja hallittuasi muutaman vuoden ainaisen pelon vallassa olisit menettänyt rauhasi, ja nimesi mainittaisiin lukemattomien muiden sarjassa. — Oi poikani! Ihmiskunta vapisee valloittajan syntyessä. Sen ainoa lohdutus on toivomus kerran saada nauraa hänen paariensa ääressä."

Hän vaikeni. Pitemmän väliajan jälkeen huudahdin: "Oi, Cocceus Nerva, sinä ainakin kuolit tahratonna!" [Jalo roomalainen ylimys ja keisari Tiberiuksen ystävä. Innokkaana tasavaltalaisena hän mieluummin surmasi itsensä nälkään kuin näki omien valtiollisten ihanteittensa auttamattoman haaksirikon. (Tacitus, Annales VI.)] Vanhus katsoi minuun kiinteästi, puristi kättäni ja lausui: "Ehkä sinun toivomuksesi ja pelkosi rajoittuvat kokonaan tämän maailman piiriin. Toisin on minun laitani." Hän kohotti katseensa korkeuteen, ja lohdutuksen säde kaunisti hänen vakavia kasvojaan, ikäänkuin hän siellä ylhäällä olisi nähnyt kaikki toiveensa toteutuneina. Kuulin askeleita ja näin ihmisiä kulkevan lehmusten alla. Nousimme istumasta, ja minä saatoin hänet kotia.