Dalla Pietra, 15. II.
Alppipolkuja, peloittavan jyrkkiä vuoria, jäinen ilma, matkan väsymykset ja vaivat — ja mihin se johtaa?
"Vain uusiin vaivoihin ja vaivattuihin!"
Dante.
Kirjoitan sinulle kyläpahasesta Merialppien juurella. Minun täytyi pysähtyä tänne, sillä en voinut saada kyytiä enkä tiedä, milloin pääsen jatkamaan. Taas ovat ajatukseni sinun luonasi ja taas valitan sinulle tuskiani. Kohtalo on määrännyt, että tuska on ainainen kumppanini, jos missä liikun. Äskettäin kävelin päivällisaikaan noin penikulman päähän asunnostani. Kuljin oliivimetsikön ohi lähellä meren rantaa. Tahdoin nauttia auringon säteistä ja ihanasta säästä, joka etsii vertaistaan, vaikkakin talvi tässä lauhkeassa seudussa tänä vuonna on ollut tavallista ankarampi. Toivoin saavani olla yksin tai ettei ainakaan kukaan vastaantulija minua tuntisi.
Mutta heti kotia tultuani Michele sytyttäessään tulen uuniin kertoi, että äsken oli tähän kurjaan ravintolaan tullut melkein kerjäläisen näköinen ihminen ja kysynyt, olinko minä sama nuorukainen, joka aikaisemmin oli opiskellut Padovassa. Hän ei tiennyt nimeäni, mutta osasi tarkalleen kertoa minusta ja noista ajoista; mainitsipa hän sinuakin. "Olin tosiaankin hämilläni", jatkoi Michele. "Kuitenkin myönsin hänen arvanneen oikein. Hän puhui venetsialaista murretta, ja minusta on niin suloista tavata maanmiehiäni tässä yksinäisyydessä. Lisäksi oli hän kovin kurjan näköinen. Ehkä pahoitan mieltänne, herrani, mutta tunsin suurta sääliä häntä kohtaan ja annoin siis hänelle luvan tulla tapaamaan teitä. Hän odottaa tuolla ulkona." "Tulkoon sisään", vastasin Michelelle, ja odottaessani häntä tunsin äkillistä surua. Palvelija toi huoneeseen pitkän laihan miehen. Hän oli nuori ja kaunis, mutta tuska kuvastui hänen kasvoillaan. Veli Lorenzo! Minulla oli ylläni turkit ja istuin takkavalkean ääressä mukavassa nojatuolissa, jonka vieressä suuri viittani riippui. Isäntä kulki edes takaisin valmistaen päivällistä. Tuolla onnettomalla oli yllään kulunut pellavatakki, ja minun tuli kylmä katsoessani häntä. Kenties synkkä vastaanottoni ja hänen oma tilansa ensin saattoivat hänet hämilleen. Mutta sanoistani hän heti huomasi, ettei sinun Jacoposi tahdo saattaa onnettomia ymmälleen. Hän istui viereeni lämmitellen itseänsä ja kertoen viimeisen surullisen vuoden kokemuksista. Hän sanoi minulle: "Tunsin erittäin hyvin erään ylioppilaan, joka yöt ja päivät seurusteli kanssanne Padovassa". Hän mainitsi nimesi. "Pitkään aikaan en ole kuullut hänestä mitään, mutta toivon, että Onnetar on ollut hänelle suopeampi. Minäkin opiskelin siihen aikaan." — En sano sinulle, Lorenzo, kuka hän oli, en tahdo synkistää mieltäsi kertomalla muinoin onnellisen ihmisen kurjuudesta, ihmisen, jota ehkä vieläkin rakastat. Liian paljon surua tuotan sinulle omilla kärsimyksillänikin.
Ystäväsi jatkoi: "Tullessani Albengasta näin teidät meren rannalla kylän ulkopuolella. Te ette huomannut, että usein käännyin ympäri katsomaan teitä. Minusta tuntui siltä kuin ennen olisin nähnyt teidät, mutta kun tunsin teidät vain ulkomuodolta ja jo neljä vuotta oli kulunut, pelkäsin erehtyväni. Palvelijanne antoi minulle varmuuden."
Kiitin häntä siitä, että hän oli tullut minua tervehtimään, ja puhuin hänelle sinusta. "Teidän tuttavuutenne on minulle sitä mieluisampi", sanoin hänelle, "kun tunnette Lorenzon". — En kerro sinulle hänen surullista tarinaansa. Campoformion rauha pakoitti hänet lähtemään maanpakoon, ja hän rupesi luutnantiksi cisalpinolaisessa jalkaväessä. Kun hän valitteli sotapalveluksen vaivoja ja rasituksia, hankki muuan ystävä hänelle viran. Hän luopui siis sotapalveluksesta. Mutta ystävä petti hänet, ja hän menetti virkansa. Hän harhaili ympäri Italiaa ja nousi laivaan Livornossa. — Hänen tätä kertoessaan kuulin viereisestä huoneesta lapsen itkua ja hiljaista valitusta. Huomasin että hän keskeytti kertomuksensa ja kuunteli levottoman näköisenä. Vasta kun valitus oli tauonnut, jatkoi hän. "Onkohan tänne ehkä tullut matkustajia", kysyin. "Ei", hän vastasi. "Minun kolmetoista kuukautta vanha tyttäreni itkee." Hän kertoi minulle, että hän luutnanttina ollessaan oli mennyt naimisiin köyhän tytön kanssa. Rasittavat marssit, joita nuori nainen ei voinut kestää, ja huono toimeentulo ne pääasiallisesti olivatkin saaneet hänet antautumaan petollisen auttajansa johdeltavaksi. Livornosta hän purjehti onnen kaupalla Marseilleen. Sitten hän vaelsi ympäri Provencea ja Dauphinéta koettaen ansaita elantonsa antamalla italiantunteja, mutta missään hän ei saanut työtä ja leipää. Nyt hän palasi Avignonista Milanoon.
"Kun katson taaksepäin", jatkoi hän, "tuntuu menneisyys minusta arvoitukselta. Olin ilman rahaa, mukanani oli nääntynyt nainen, jonka jalat olivat sairaat ja jonka hentoja käsivarsia painoi viaton lapsi, lapsi, joka pyytää ravintoa äitinsä kuihtuneista rinnoista ja huudollaan murtaa vanhempiensa sydämen. Emmehän voineet rauhoittaa sitä kertomalla sille omista onnettomuuksistamme. Monena kesäpäivänä olimme nääntyä auringon paahtavista säteistä, monta yötä vietimme kylmästä väristen tallissa eläinten seassa tai petojen luolissa. Meidät karkoitettiin kaupungista toiseen, sillä köyhyyteni sulki minulta viranomaisten ovet, ja vanhat tuttavat eivät tahtoneet minua tuntea, vaan käänsivät minulle selkänsä." — "Niin", vastasin hänelle, "mutta kuitenkin tiedän, että Milanossa ja muuallakin monta maanpakolaista kansalaistamme on kohdeltu suosiollisemmin." "Siis", vastasi hän, "on minun kova kohtalon tehnyt heidät kaikki julmiksi yksistään minua vastaan. Jaloimpiakin ihmisiä voi hyvän tekeminen joskus kyllästyttää. Kerjäläisiä on niin paljon." Hän mainitsi minulle useita nimiä, ja minusta oli kamalaa kuulla, että henkilöt, joista olin uskonut paljasta hyvää, olivatkin tekopyhiä teeskentelijöitä. "Yksi on antanut minun monta kertaa turhaan odottaa portillaan, toiselta olen saanut mitä ihanimpia lupauksia, mutta kun monta penikulmaa käveltyäni olen saapunut hänen maakartanoonsa, olen saanut tyytyä muutaman liiran almuun. Ihmisystävällisimmät ovat antaneet minulle leipäpalan katsomatta minuun. Muuan ylhäinen herra kuljetti minua ryysyissäni salinsa läpi, joka oli täynnä palvelijoita ja vieraita, puhui minulle sukuni taloudellisesta rappiotilasta, kehoitti minua uutteruuteen ja oikeamielisyyteen ja käski, kiirettään syyttäen, minun tulla uudestaan seuraavana aamuna. Palatessani oli etuhuoneessa kolme palvelijaa; yksi niistä sanoi minulle, että hänen herransa nukkui, ja antoi käteeni kaksi rahaa ja paidan. Oi, herrani, en tiedä, oletteko rikas, mutta kasvoistanne ja huokauksistanne huomaan, että olette onneton ja säälivä. Kokemuksesta tiedän, että koronkiskurikin rahoillaan voi teeskennellä hyväntahtoisuutta ja että tuhlari harvoin heittää roponsa kerjäläisen laukkuun."
Olin ääneti. Noustessaan ylös sanoaksensa jäähyväisiä hän lisäsi: "Kirjoista olen oppinut rakastamaan ihmisiä ja hyvettä, mutta ihmiset ja hyve ovat minut pettäneet. Pääni on täynnä viisautta, mutta sydämeni on katkera ja käteni hyödylliseen työhön kykenemättömät. Oi, jospa isäni haudastaan kuulisi, kuinka katkerasti syytän häntä siitä, ettei hän kasvattanut viittä lastaan puusepiksi tai räätäleiksi. Onneton ja turhamainen halu säilyttää aateluus köyhimmissäkin, oloissa sai hänet tuhlaamaan pienen omaisuutensa meidän yliopistolukuihimme ja hienoon kasvatukseen. Mitä meistä sitten on tullut? En tiedä, mikä kohtalo on tullut muitten veljieni osaksi. Olen kirjoittanut heille monta kirjettä saamatta vastausta; luultavasti he ovat joko köyhiä tai harhapoluille eksyneitä. Mutta minussakin näette isäni kunnianhimoisten toivomusten hedelmät. Usein pakoittaa yö ja nälkä minut etsimään turvapaikkaa jostakin ravintolasta, vaikka en tiedä, millä seuraavana aamuna maksan laskuni. Olen ilman kenkiä, ilman vaatteita." "Oi, ottakaa tämä", sanoin hänelle nousten ylös ja ojentaen hänelle viittani. Michele, joka oli tullut huoneeseen jotakin asiaa toimittamaan ja kauempaa oli kuullut keskustelumme, kuivasi kyyneleensä kädellään ja auttoi viitan hänen ylleen jotenkin arkaillen, ikäänkuin peläten loukkaavansa ylhäissyntyistä, mutta kohtalon kolhimaa henkilöä.