Oi Michele, muistan että olisit voinut elää vapaana miehenä siitä päivästä lähtien, kun vanhempi veljesi osti myymälän ja pyysi sinua kumppanikseen! Mutta sinä jäit mieluummin minun luokseni, vaikkakin vain palvelijana. Hienotuntoisena et ole huomaavinasi minun omituisuuksiani ja vaikenet, jos minä aiheettomasti olen vihainen. Nurkumatta ja'at yksinäisyyden vaivat kanssani ja seuraat minua uskollisesti vaivaloisella matkallani Sinun nuorekkaat kasvosi ilahuttavat usein minua, mutta jos minä mustimman epätoivon valtaamana vaikenen kokonaisiksi päiviksi, koetat sinä olla häiritsemättä toivotonta tilaani. Ja nyt tuo ylevä käyttäytymisesi onnetonta kohtaan on täyttänyt sieluni mitä syvimmällä kiitollisuudella. Sinä olet imettäjäni poika, olet kasvanut minun kodissani enkä tule sinua koskaan hylkäämään. Mutta minä rakastan sinua vielä enemmän sen vuoksi, että sinun luontaista kuntoasi, jota ei ole helppo säilyttää palvelijan asemassa, on kehittänyt hellä äitini, joka hienotunteisuudellaan ja synnynnäisellä jaloudellaan tekee ympäristönsäkin ystävälliseksi ja rakastettavaksi.

Yksin jäätyäni annoin Michelen päivällisen aikana viedä tuolle onnettomalle kaiken, mistä suinkin voin luopua. Olin säästänyt sen verran rahaa, että saatoin päästä Nizzaan. Siellä saan Genovan pankin vekseleillä lisää voidakseni jatkaa matkaani Touloniin ja Marseilleen. — Tänä aamuna ennen lähtöään hän tuli vaimoineen ja lapsineen kiittämään minua. Hän huudahti riemuitsevana: "Ilman apuanne olisi minun tänään täytynyt mennä johonkin armeliaisuuslaitokseen". En voinut vastata hänelle mitään, mutta sydämeni sanoi: "Nyt sinulla on varoja neljäksi, ehkä kuudeksikin kuukaudeksi, entä sitten? Petolliset toiveet johtavat sinua sen ajan, mutta miellyttävä tie, jota kuljet, on kenties päättyvä jyrkkään vuoripolkuun. Sinä etsit lähintä armeliaisuuslaitosta, mutta kenties hauta onkin lähempänä sinua. Vaikka oma taloudellinen asemani tekee minulle mahdottomaksi suuremmassa määrässä auttaa sinua, on vähäinen apuni kuitenkin antanut sinulle uusia voimia; sinä jaksat taas kestää uusia kärsimyksiä, vaikka jo nääntyneenä olit niistä kokonaan vapautumaisillasi. Nauti siis nykyhetkestä. Sanomattomia tuskia on sinun täytynyt kärsiä ennenkuin voit kantaa nykyisen, monelle muulle sietämättömän tilasi noin iloisella mielellä. Voisin antaa sinulle neuvoja, ellet olisi isä ja aviomies." — Sanaakaan sanomatta syleilin häntä, ja kun he menivät, katselin heitä kauan ja tunsin kuolettavaa kouristusta sydämessäni.

Eilen illalla maata pannessani ajattelin: Minkätakia tuokin ihminen pakeni isänmaastaan, minkätakia hän meni naimisiin, minkätakia hän jätti varman toimeentulon? Koko hänen tarinansa tuntui minusta hullulta romaanilta. Vaivasin päätäni ajattelemalla, mitä hän olisi voinut tehdä tai jättää tekemättä välttääkseen kurjan kohtalonsa. Mutta lukemattomia kertoja olen kuullut turhaan kysyttävän: miksi? Kaikki ovat taitavia lääkäreitä, kun toisten tauti on kysymyksessä. Maata pannessani sanoin itselleni: "Oi, ihmiset, te tuomitsette niin helposti toisten onnettomuuksia. Pankaa käsi sydämellenne ja vastatkaa, oletteko itse viisaampia ja onnellisempia."

Luuletko, että kaikki on totta, mitä hän kertoi? Mitä minä itse siitä arvelen? Tiedän, että hän oli puolialaston ja minulla oli vaatteita, olen nähnyt hänen kärsivän vaimonsa, olen kuullut hänen lapsensa valituksen. Lorenzo, he etsivät soihtu kädessä uusia selityksiä onnettomuuksiinsa, sillä he tuntevat sydämessään, että luonto on antanut köyhällekin kunnon elämisen oikeuden. Oi, köyhyys johtuu vain harvoin rikoksesta, ja tässä tapauksessa on korkeintaan kysymyksessä hairahdus! Onko niinkään, sitä en tiedä enkä tahdo sitä udella. Jos olisin tuomari, määräisin ankaran rangaistuksen kaikille rikollisille, mutta ihmisenä en voi olla huomioon ottamatta, että nälkä ja intohimot usein vasta pitkällisten ja vaikeiden sisäisten taistelujen jälkeen synnyttävät rikollisen ajatuksen, että omantunnonvaivat täyttävät rikoksentekijän mielen alituisella levottomuudella, että vankilan ovet aina ovat häntä uhkaamassa ja että häpeä ja kurjuus seuraavat häntä vielä senkin jälkeen, kun hän on rangaistuksensa kärsinyt. Jos hylkäisin hänet kokonaan, pakoittaisin hänet sillä vain uusiin epätoivoisiin rikoksiin. Onko hän ainoa rikollinen? Eivätkö panettelu, petos, vietteleminen, ilkeämielisyys ja katala kiittämättömyys ole suurempia rikoksia, vaikka niitä ei seuraa mikään rangaistus? Oi, lainsäätäjät ja tuomarit, rangaiskaa, mutta pistäytykää joskus alhaison majoissa ja suurten kaupunkien syrjäosissa. Neljäsosa kansastamme herää joka aamu olkisilla vuoteillaan tietämättä kuinka tyydyttää elämän välttämättömimpiä tarpeita. Tiedän, että yhteiskuntaa ei helposti voida uudestaan rakentaa, että puute, hairahdukset ja rangaistuksetkin kuuluvat elämänjärjestykseen ja voivat olla välttämättömiä yleiselle menestymiselle. Uskon, koska kaikki muutkin uskovat, että maailmaa ei voi hallita ilman tuomareita ja hirsipuita. Mutta minä en koskaan voisi tulla tuomariksi. Tässä murheen laaksossa, jossa ihmisiä syntyy, elää ja kuolee, jossa sukupolvet alituisesti vaihtelevat ymmärtämättä elämän tarkoitusta, en voi eroittaa kuin kahdenlaisia ihmisiä: onnellisia ja onnettomia. Jos tapaan onnettoman, otan osaa hänen kohtaloonsa ja vuodatan niin paljon balsamia kuin voin hänen haavoihinsa, mutta annan Jumalan arvostella hänen ansioitaan ja virheitänsä.

Ventamiglia, 19 ja 20. II.

"Sinä olet auttamattomasti onneton, sinä elät kuoleman kouristuksissa löytämättä kuoleman rauhaa, mutta sinun täytyy kestää kärsimyksesi toisten ihmisten tähden." — Tällaista sankarillisuutta, joka on luonnonvastaista, vaatii filosofia meiltä. Pitäisikö meidän, jotka itse olemme onnettomia, elää vain sen vuoksi, että jollakin vähäpätöisellä tavalla ehkä voimme hyödyttää yhteiskuntaa? Kuinka voi se, jolla ei itsellään ole toiveita eikä haluja, joka kaikkien hylkäämänä hylkää itsensäkin, toivoa toisten puolesta? — "Sinä et ole ainoa onneton" — se on totta, mutta tämäkin lohdutus johtuu vain siitä salaisesta kateudesta, jota tunnemme toisten onnea kohtaan. Toisten onnettomuus ei vähennä minun onnettomuuttani. Kuka on niin jalomielinen, että vapaaehtoisesti ottaisi kannettavakseen minun tuskani? Voisiko kukaan sen tehdä, vaikka tahtoisikin? Jollakulla loisella olisi enemmän rohkeutta kantaa niitä, mutta mitä auttaa rohkeus ilman voimaa? Se ei ole halveksittava, joka tahtomattaan joutuu mahtavan virran kuohuihin, mutta kyllä se, joka voisi pelastua, mutta ei viitsi sitä tehdä. Kuka on niin viisas, että kykenisi arvioimaan meidän sisäistä voimaamme, kuka kykenee asettamaan mittapuun erilaisten ihmisluonteiden intohimoille ja vaihteleville olosuhteille, kuka rohkenee sanoa: "Tämä on halveksittava, koska ei jaksa kantaa kohtaloansa, tuo on sankari, koska miehekkäästi kantaa taakkansa"? Onhan elämänhalu toki kaikissa niin voimakas, että ensinmainitun ehkä on täytynyt taistella enemmän itsensä kanssa välttääkseen sortumista kuin viimemainitun pysyäkseen pystyssä.

Entä velvollisuutemme yhteiskuntaa kohtaan? Onko minulla velvollisuuksia senvuoksi, että yhteiskunta on temmannut minut pois vapaan luonnon helmasta silloin, kun minulla ei vielä ollut järkeä, ei vapaata tahtoa eikä vastustuskykyä, tai senvuoksi, että se on kasvattanut minua omia tarpeitaan silmällä pitäen ja omien ennakkoluulojensa mukaan? Lorenzo, suo anteeksi, että jälleen koskettelen asioita, joista jo niin paljon olen puhunut. En tahdo muuttaa vastakkaista mielipidettäsi, tahdon vain vahvistua omassani. Sinä tulisit vakuutetuksi mielipiteitteni oikeudesta, jos tuntisit haavani, mutta taivas sinua siitä varjelkoon. — Olenko minä vapaaehtoisesti ottanut mitään velvollisuuksia täytettävikseni, täytyykö minun orjan tavoin alistua yhteiskunnan epäkohtiin, joita se itse pitää onnea tuottavina? Olkoot onnea tuottavia! Minä nautin niistä niin kauan kuin elän ja maksan niistä, mutta mitä hyvää vien yhteiskunnalta vetäytyessäni sille hyödyttömänä haudan lepoon?

Ystäväni, jokainen ihminen on yhteiskunnan synnynnäinen vihollinen, sillä yhteiskunta on ehdottomasti yksilön vihollinen. Olettakaamme että kaikilla ihmisillä olisi etua elämän jättämisestä, — luuletko, että he minun tähteni kuitenkin ottaisivat sen kantaakseen? Jos minä teen jotakin, mikä vahingoittaa yhteiskunnan enemmistöä, tulen rangaistuksi, mutta kuka rankaisee yhteiskunnan enemmistön minua vastaan tekemiä rikoksia? Minulta voidaan vaatia, että liittyisin jäseneksi suureen perheeseen, mutta minä voin luopuen sekä yhteisistä eduista että velvollisuuksista sanoa: minä olen oma maailmani ja aion elää omaa elämääni, koska te ette voi minulle antaa sitä onnea, mitä olette minulle luvanneet. Enkö ole oikeutettu vapauttamaan heidät petollisista lupauksistaan ja voimattomista valituksistani ja etsimään turvapaikkaa maan alla, koska väkevämmät ovat riistäneet minulta minulle kuuluvan vapauden ja rankaisevat minua, jos vaadin sitä takaisin? Oi, ne filosofit, jotka niin kauniisti puhuvat inhimillisistä hyveistä, synnynnäisestä oikeudentunnosta ja hyväntahtoisuudesta, ovat itse tietämättään viekkaitten apostoleja: he pettävät niitä harvoja avomielisiä ja tulisia sieluja, jotka vilpittömästi rakastavat ihmisiä toivoen vastarakkautta ja jotka aina liian myöhään saavat katkerasti katua herkkäuskoisuuttaan.

Kuitenkin ovat nämä järkisyyt usein tavanneet sydämeni suljettuna, sillä minä toivoin vielä voivani omilla kärsimyksilläni lieventää toisten tuskaa. Mutta Jumalan nimessä, kuule minua ja vastaa! Mitä varten elän, ketä hyödytän minä, joka maanpakolaisena piileskelen vuorten onkaloissa? Mitä iloa on minusta itselleni, isänmaalleni ja omaisilleni? Mikä ero on nykyisen yksinäisyyteni ja haudan välillä? Kuolema lopettaisi kärsimykseni ja vapauttaisi teidät huolehtimasta minusta. Sen sijaan että nyt ehtimiseen tuotan teille tuskaa, tuottaisin teille vain yhden, tosin peloitta van suuren, mutta myös viimeisen surun, ja te olisitte varmoja siitä, että olen päässyt ikuiseen rauhaan.

Joka päivä ajattelen niitä suuria menoja, joita äidilläni on puolestani, enkä ymmärrä, kuinka hän voi tulla toimeen. Jos palaisin hänen luokseen, tapaisin orvon kotimme köyhtyneenä. Kotini entinen loisto alkoi himmentyä jo ennen lähtöäni sekä yksityisten että julkisten ulosottojen vaikutuksesta, joita yhä jatkuu. Kuitenkin äitini pitää minusta huolta, Milanoonkin hän lähetti minulle rahaa, mutta hänen liiallinen anteliaisuutensa tulee riistämään häneltä elämän viimeisetkin mukavuudet. Kuinka paljon onnettomuuksia hänellä onkaan ollut! Omilla varoillaan on hän ylläpitänyt kotiani, joka isäni tuhlaavaisuuden vuoksi jo oli perikadon partaalla. Hänen korkea ikänsä lisää vielä enemmän levottomuuttani. Kunpa hän tietäisi, ettei mikään uhraus voi pelastaa hänen onnetonta poikaansa! Jos hän tuntisi sisimpäni, jos hän näkisi sieluni pimeyden ja voimattomuuden — mutta älä hänelle puhu siitä mitään, Lorenzo. Onko tämäkin elämää — niin, minä elän vielä, minua elähyttää vieläkin järjetön toivomus, jota koetan olla kuulematta, mutta en voi, sillä jos luopuisin siitäkin, muuttuisi elämäni helvetin esikartanoksi. Sinun aviovalasi, Teresa, on samalla oleva minun kuolemantuomioni, mutta niin kauan kuin vielä olet vapaa, olet sinä aina minun omani.