Meidän rakkautemme on yhä vieläkin riippuvainen onnen oikuista, epävarmasta tulevaisuudesta, kenties kuolemastakin. Puhun kanssasi, katselen sinua ja syleilen sinua ja minusta tuntuu siltä, kuin sinä kaukaakin tuntisit suudelmani ja näkisit kyyneleeni. Mutta heti kun isäsi on vienyt sinut uhrilampaana alttarin eteen, heti kun kyyneleesi ovat palauttaneet kotisi rauhan, on epätoivo tekevä lopun minusta ja minun intohimostani. En voi lakata rakastamasta sinua niin kauan kuin elän. Varmaan sinunkin sydämessäsi vielä asuu suloisia houreita. Mutta hetken perästä ne eivät enää ole pyhiä ja viattomia. En rakasta enää impeäni sitten kun hän on toisen oma, rakastan äärettömästi Teresaa, mutta en Odoardon vaimoa. — Voi, tätä kirjoittaessani jo kenties olet hänen vuoteessaan! Oi, se pahahenki vainoo minua. Se saapuu ehtimiseen takaisin, se painaa ja ahdistaa minua, se sokaisee järkeni ja ahdistaa sydäntäni, se täyttää minut sellaisella raivolla, että tahtoisin hävittää koko maailman. Itkekää kohtaloani. Se heiluttaa tikaria silmieni edessä, juoksee edelläni ja katsoo taakseen nähdäkseen, seuraanko sitä, se osoittaa paikan, mihin minun pitää iskeä. Taivaan kostoko on sen lähettänyt? Taikauskoisessa raivossani vaivun maahan ja kiroan kamalasti Jumalaa, jota en tunne, jota toisinaan olen hartaasti rukoillut, jota en koskaan ole loukannut, jonka olemassaoloa aina olen epäillyt, mutta jota kuitenkin vavisten palvelen. Oi, mistä etsisin apua? En löydä sitä itseltäni enkä muilta ihmisiltä; maan olen tahrannut verellä ja aurinko on musta.
Vihdoinkin olen rauhallinen, mutta samalla väsynyt, kuolemaan asti väsynyt. Olen harhaillut vuoristossa. Siellä ei ole puuta, ei mökkiä, ei ruohonkortta, kaikkialla vain kantoja, karuja harmaita kallioita ja siellä täällä ristejä, jotka osoittavat murhattujen matkustajien hautapaikkaa. Alhaalla virtailee Roja-joki, jonka lähteet ovat Alppien jäätiköillä ja joka pitkän matkaa jakaa tämän suunnattoman vuoriston kahteen osaan. Lähellä meren rantaa on silta, johon polku päättyy. Seisoin hetken aikaa sillalla ja katselin ympärilleni niin kauas kuin silmä kantaa. Jättiläiskokoisten kallioiden ja ammottavien kuilujen takana kohoaa uusia alppeja, joiden lumiset harjanteet koskettelevat taivasta; kaikki on hohtavan valkoista ja häipyy kaukaisuuteen. Alppien onkaloissa riehuu pohjatuuli, ja niitten juurta huuhtelee Välimeren ulappa. Luonto on täällä yksinäinen ja uhkaava. Se karkoittaa ihmiset luotaan.
Oi, Italia, nämä ovat rajasi, mutta päivittäin muitten kansakuntien voitonhimo rikkoo niiden rauhan. Missä ovat sinun poikasi? Yksimielisyyden voima on ainoa, mikä sinulta puuttuu. Kernaasti uhraisin onnettoman elämäni kunniakkaassa taistelussa sinun puolestasi, mutta mitä voi yksin minun käsivarteni ja minun ääneni aikaansaada? Minne on hävinnyt sinun kunniasi muinoin herättämä pelko? Me kurjat muistelemme joka päivä esi-isiemme vapautta ja kunniaa, vaikka sen loistavaa taustaa vastaan meidän oma orjuutemme sitä häpeällisemmin kuvastuu. Me kutsumme luoksemme suurmiestemme haamuja sillävälin kuin vihollisemme polkevat heidän hautojaan. On kenties tuleva päivä, jolloin menetämme elämisen mahdollisuuden, järjen ja äänen, jolloin meitä odottaa sama kohtalo kuin vanhanajan orjia tai meidän päiviemme surkeita neekereitä. Meidän sortajamme avaavat suurmiestemme haudat ja antavat tuulen hajoittaa heidän tomunsa riistääkseen meiltä muistotkin. Nyt muinainen kunniamme täyttää meidät ylpeydellä, mutta ei sekään pysty herättämään meitä kuoleman unesta. Näin huudan tuntiessani ylpeyttä siitä, että olen italialainen, mutta katsoessani ympärilleni en voi löytää isänmaatani. Mutta sitten sanon: näyttää siltä kuin ihmiset olisivat oman onnettomuutensa luojia, vaikka onnettomuus johtuukin yleisestä maailmanjärjestyksestä ja ihmissuku palvelee ylpeänä, mutta sokeana kohtalon määräyksiä. Me arvostelemme asioita muutamien vuosisatojen kokemuksien perusteella, mutta mitä ne merkitsevät ajan äärettömyyden rinnalla? Samoin kuin lyhyen elämämme eri vuodenajat, samoin nekin joskus näyttävät olevan täynnä tärkeitä tapahtumia, mutta kuitenkin itse asiassa ovat aivan tavallisia ja luonnonlaeista johtuvia. Maailman kaikkeus pysyy aina tasapainossa. Kansakunnat hävittävät toisiaan, sillä yksi ei voi elää ilman toisten ruumiita.
Katsellessani näiltä Alpeilta Italiaa itken ja rukoilen kostoa sortajille, mutta ääneni hukkuu entisyyden lukemattomien kansojen huutoon. Roomalaiset ryöstivät maailmaa ja etsivät merten ja erämaitten takaa toisia valtakuntia hävitettävikseen. He kaatoivat voitettujen jumalat ja kahlehtivat vapaimmat kansat ja hallitsijat, kunnes eivät enää löytäneet uutta hävitysalaa miekoilleen; silloin he lopulta käänsivät aseet toisiansa vastaan. Samoin israelilaiset surmasivat Kaanaanmaan rauhalliset asukkaat, mutta myöhemmin babylonialaiset veivät vankeuteen Juudan papit, vaimot ja lapset. Samoin Aleksanteri hävitti Babylonian valtakunnan ja valitti poltettuaan valloittamansa maan, ettei toista maailmaa ollut olemassa hänen hävityshalunsa tyydyttämiseksi. Kolme kertaa spartalaiset hävittivät Messenen, kolme kertaa he karkoittivat messeneläiset Kreikasta, ja kuitenkin he tunnustivat samaa uskontoa ja olivat samojen esi-isien jälkeläisiä.
Italian varhaisemmat asukkaat surmasivat toisiansa, kunnes onnekas Rooma nieli kaikki kitaansa. Mutta muutamia vuosisatoja myöhemmin maailman kuningatar joutui Caesarien, Nerojen, Konstantinusten, vandaalien ja paavien voittosaaliiksi. Polttorovioitten savu pimensi Amerikankin taivasta, lukemattomien kansojen veri, jotka eivät tunteneet vihaa eikä kateutta eurooppalaisia kohtaan, huuhtoutui merestä rannoillemme. Mutta sekin veri tulee kerran kostetuksi, voitetut tulevat kerran vuodattamaan voittajien verta. Ei mikään ole ikuinen. Kansa, joka tänään tyrannina hallitsee muita, kypsyttää huomiseksi omaa orjuuttaan, ne, jotka äsken halpamaisesti maksoivat veroa, vaativat sitä huomenna muilta miekalla ja tulella. Maailma on aarniometsä täynnä petoja. Nälkä, tulvat ja ruttotaudit ovat luonnon viisaita säädöksiä. Pelto on tänä vuonna hedelmätön kantaakseen ensi vuonna sitä runsaamman sadon. Ja kenties tämän maapallon onnettomuudet ovat omiaan edistämään jossakin toisessa taivaankappaleessa elävien olentojen onnea.
Mutta me kiitämme ylpeillen hyveellisiksi sellaisia tekoja, jotka vahvistavat vallassaolijain valtaa ja lisäävät alamaisten pelkoa. Hallitukset vaativat oikeuden noudattamista, mutta olisiko tuo vaatimus laisinkaan tarpeellinen, elleivät he itse ensin olisi oikeutta rikkoneet? Hallitsija, joka tyydyttääkseen kunnianhimoaan on hävittänyt kokonaisia maakuntia, tuomitsee kuolemaan alamaisen, joka on varastanut leipäpalan säästyäkseen nälkäkuolemalta. Kun väkivalta on rikkonut kaikki oikeudet, täytyy sen antaa teoilleen oikeuden varjo säilyäkseen itse siihen asti kuin uusi väkivalta sen kukistaa. Sellainen on maailma, sellaisia ovat ihmiset. Silloin tällöin esiintyy rohkeampia ihmisiä. Ensin heitä pilkataan mielettöminä, usein heitä teloitetaan pahantekijöinä, mutta jos onni, jota he kuvittelevat omakseen, vaikka se itse asiassa onkin vain luonnon järkähtämättömän lain määräys, on heille suopea, niin heitä totellaan ja pelätään ja kuoleman jälkeen heitä kunnioitetaan jumalina. Sellaisia ovat sankarit ja valtioiden perustajat. Heidän oma ylpeytensä ja rahvaan typeryys saa heidät uskomaan, että he omasta ansiostaan ovat kohonneet, vaikka he ovatkin vain suuren koneiston sokeita osia. Kun maa on kypsynyt vallankumoukselle, täytyy luonnollisesti määrättyjen ihmisten alottaa se; heidän pääkallonsa muodostavat jalustan tulevalle valtaistuimelle. Kun ihmiskunta ei löydä oikeutta eikä onnea maan päältä, luo se itselleen jumalia heikkojen puolustajiksi ja etsii tulevan elämän palkinnoista korvausta nykyhetken itkulle. Mutta jumalat ovat kaikkina aikoma olleet valloittajien puolella ja sortaneet kansoja intohimolla, julmuuksilla ja hallitsevien piirien parasta tarkoittavalla viekkaudella.
Lorenzo, tiedätkö, mistä todellista hyvettä vielä voi löytää? Sitä on vain meissä harvoissa heikoissa ja onnettomassa, meissä, jotka tutustuneina kaikkiin erehdyksiin ja kärsimyksiin osaamme niitä sääliä ja auttaa onnettomia. Sääli on ainoa hyve, kaikki muut hyveet ovat koronkiskurihyveitä.
Mutta vaikka minä näin korkeammalta tasolta katselen ihmisten hulluutta ja onnettomuutta, tunnen kuitenkin itsessäni kaikki ne intohimot ja heikkoudet ja tuskat, jotka ihmistä hallitsevat. Joka päivä huokaan isänmaani onnettomuudesta. Itkien sanon itselleni: sinulla on äiti ja ystävä, sinä rakastat, lukemattomat odottavat apuasi. Minne aiot paeta? Vieraissakin maissa sinua seuraavat ihmisten petollisuus ja tuskat ja kuolema. Jos kuolet siellä, ei kukaan sinua sääli, ja kutenkin tunnet kurjassa sydämessäsi säälin kaipuuta. Miksi et kaikkien hylkäämänä rukoile taivaan apua? Se ei tosin kuule sinua, mutta kuitenkin ahdistunut sydämesi vaistomaisesti kääntyy sen puoleen. Palaja, polvistu kotoisten alttarien ääreen.
Oi, Luonto! Sinä ehkä tarvitset meitä onnettomia tarkoituksiisi, me olemme sinulle kuin madot ja hyönteiset, jotka liikkuvat ja lisääntyvät tietämättä, miksi elävät. Mutta sinä olet antanut meille onnettomille elämän vaiston, jotta emme kokonaan sortuisi taakkamme alle emmekä vastustamatta tottelisi lakejasi. Miksi piti sinun vielä antaa meille järjen onneton lahja? Me tunnemme omat onnettomuutemme, mutta emme tiedä, kuinka niistä vapautua.
Miksi minä siis pakenen? Luulenko häviämällä kaukaisiin maihin tulevani tekemisiin toisenlaisten ihmisten kanssa? Oi, aavistanhan kaikkia niitä vaaroja, sitä sairautta ja puutetta, joka odottaa minua isänmaani ulkopuolella! Ei, minä palajan teidän luoksenne, te pyhät seudut, jotka kuulitte ensimäiset jokellukseni, jotka niin usein olette tarjonneet lepoa väsyneille jäsenilleni. Siellä kotona olen hiljaisessa rauhassa tavannut harvat ystäväni, siellä olen kyynelillä lieventänyt tuskiani. Viimeisenkin elämänilon olen menettänyt, ainoa toivomukseni on kuoleman ikuinen uni. Oi, kotoiset metsät, te yksin joudutte kuulemaan viimeisen valitukseni, te yksin rauhallisilla varjoillanne ympäröitte kylmenevää ruumistani. Kuolemaani itkevät onnettomuuskumppanini, ja jos tunteita on olemassa haudankin takana, on minulle tuottava suloista lohdutusta taivaallisen immen huokaus, immen, jonka luulin luoduksi minua varten, mutta jonka ihmisten omanvoitonpyyntö ja minun oma kohtaloni ovat riistäneet rinnaltani.