Mitä arvoa on elämällä minulle? Aika on riistänyt onnelliset hetkeni. En tunne muuta kuin tuskaa. Kaikki kauniit kuvitelmatkin hylkäävät minut; jos ajattelen menneisyyttä tai luon katseeni tulevaisuuteen, on kaikki turhaa. N.s. nuoruusvuoteni kuluivat hitaasti; ne olivat täynnä pelkoa, toiveita, kaipuuta, pettymyksiä ja ikävää. Kun ajattelen niiden perintöä, löydän vain muutamia harvoja mieluisia muistoja ja nautintoja, jotka ovat olleet ja menneet; kaikki muu on kuin onnettomuuksien meri, joka lamaa rohkeuteni, sillä se panee minut pelkäämään vieläkin pahempaa. Jos elämä on paljasta tuskaa, mihin voi silloin toiveensa kiinnittää? Ei mihinkään, tai toiseen elämään, joka on kokonaan erilainen. Olen tehnyt päätökseni; en vihaa hillittömästi itseäni, en vihaa ketään ihmistä. Jo kauan olen kaivannut rauhaa, ja järkeni viittaa minulle tien hautaan. Ajatellessani kurjuuttani olen usein vaipunut mustaan epätoivoon, mutta kuoleman ajatus on haihduttanut tuskani, ja minä olen hymyillyt toivomukselle lakata elämästä.

Olen tyyni, järkähtämättömän tyyni. Kuvitelmat ovat haihtuneet, kaipuu kuollut, toiveitten ja pelon hävitessä on järkeni vapautunut ja terästynyt. Tuhannet, milloin suloiset, milloin surulliset houreet eivät enää risteile mielikuvituksessani; en koeta enää pettää järkeäni; kaikki on tyyntä. Katumus menneisyyteen nähden, kyllästyminen nykyhetkeen ja tulevaisuuden pelko, kas siinä elämän sisällys! Vain kuolema, jonka pyhänä tehtävänä on muuttaa kaikki, lupaa lopullisen rauhan.

* * * * *

Ravennasta hän ei minulle kirjoittanut, mutta seuraavasta käy ilmi, että hän meni sinne samalla viikolla.

* * * * *

Minä en menettele harkitsemattomasta, vaan varmasti ja päättävästi. Monien myrskyjen jälkeen olen nyt siinä mielentilassa, että voin rauhallisesti keskustella kuoleman kanssa.

Sinun uurnasi luona, isä Dante! Sitä syleillessäni olen yhä enemmän vahvistunut päätöksessäni. Oletko nähnyt minut, isä? Ehkä sinä täytit rintani ja sydämeni näin suurella uljuudella, kun minä polvillani, silmät maahan luotuina, lepäsin marmorihautasi juurella ajatellen sinun ylevää sieluasi, sinun rakkauttasi, sinun kiittämätöntä isänmaatasi, maanpakoasi, köyhyyttäsi ja jumalallista älyäsi. Iloisena ja levollisena erosin sinun haamustasi.

* * * * *

Maaliskuun 13 päivän aamunkoitossa hän saapui ratsastaen Euganiaan, lähetti Michelen Venetsiaan ja heittäytyi saappaat jalassa suoraan vuoteeseen. Olin juuri Jacopon äidin luona, ja tämä, huomatessaan palvelijan ennen minua, kysyi kauhistuneena: "Entä poikani?" Alessandriasta kirjoitettu kirje ei ollut vielä saapunut, yhtä vähän kuin Riministäkään lähetetty. Me luulimme, että Jacopo jo oli Ranskassa, sentakia palvelijan odottamaton tulo tuntui meistä pahaenteiseltä. Palvelija kertoi: "Herrani on maalla eikä voinut kirjoittaa, sillä olemme matkustaneet läpi yön. Hän nukkui minun tänne lähtiessäni. Tulin ilmoittamaan, että lähdemme uudestaan matkalle, luullakseni Roomaan, taikka, jos olen kuullut oikein, ensin Roomaan ja sieltä Anconaan, jossa astumme laivaan. Muuten herrani voi hyvin; noin viikon päivät on hän minusta tuntunut rauhalliselta. Hän sanoi minulle, että hän ennen lähtöään käy rouvaa tervehtimässä, ja lähetti minut siitä etukäteen ilmoittamaan. Hän tulee itse ylihuomenna tai ehkä jo huomenna." Palvelija näytti iloiselta, mutta hänen jonkun verran sekava puheensa lisäsi levottomuuttamme. Vasta seuraavana päivänä rauhoituimme, kun Jacopo kirjoitti matkustavansa Venetsialle ennen kuuluneeseen Välimeren saaristoon ja sanoi pelkäävänsä, ettei hän enää tulisi takaisin. Senvuoksi hän tahtoi käydä lausumassa meille jäähyväiset ja saamassa äitinsä siunauksen. Tätä kirjettä ei enää ole tallella.

Sinä päivänä, jona Jacopo oli tullut Euganiaan, hän heräsi neljä tuntia ennen iltaa, käveli kirkolle, palasi kotia, pukeutui uudelleen ja lähti herra T:n luokse. Palvelija ilmoitti hänelle, että herra T:n koko perhe oli kuusi päivää sitten palannut Padovasta ja kohta tulisi kotia kävelyretkeltä. Kun ilta jo oli käsissä, lähti Jacopo kotia. Käveltyään muutaman askeleen hän huomasi Teresan, joka talutti Isabellinaa. Heidän takanaan kulkivat herra T. ja Odoardo. Jacopo alkoi vavista ja lähestyi heitä hämmästyneenä. Huomatessaan Jacopon Teresa huudahti: "Jumalani!" ja vaipui pyörtyneenä isänsä syliin. Toinnuttuaan hän ei puhunut sanaakaan Jacopolle, mutta herra T. ojensi hänelle kätensä ja Odoardo tervehti häntä kylmästi. Ainoastaan Isabellina juoksi häntä vastaan, hyppäsi hänen syliinsä, suuteli häntä, puhutteli Jacopokseen ja osoitti häntä Teresalle. Kävellessään heidän kanssaan Jacopo hiljaisella äänellä puhutteli pikku tyttöä. Kukaan muu ei avannut suutaan; ainoastaan Odoardo kysyi häneltä, lähtisikö hän Venetsiaan. "Muutaman päivän perästä", vastasi hän. Portille tultuaan hän lausui jäähyväiset.