Ja niille, jotka arvelevat, ettei hänellä hupakolla olisi ollenkaan huolia eikä raskaita ajatuksia, hän vastaa:
enemp' on minulla huolta, kuin on koskessa kiviä, pajuja pahalla maalla, kanervia kankahalla.
Ja ne ovat niin raskaita, että
hepo ei jaksaisi veteä, rautakisko kingotella, ilman luokin lekkumatta, vempelen värisemättä.
Mutta kansanruno on sovinnollinen. Se ei tahdo lähettää morsianta uuteen kotiin mieli täynnä tulevaisuuden pelkoa. Kansanruno tietää, että ihminen suruihin tarvitsee ei vain itkua, vaan myöskin rohkaisua. Siksi kansanruno antaa lattialla leikkivän lapsen, joka vielä lapsen silmällä katselee elämää, lausua elämään luottamuksen sanat morsiamelle:
ei sinua suolle vieä, ojavarrellen oteta, vievät viljamättähältä, vievät vielä viljemmälle, ottavat oluttuvilta, ottavat oluemmille.
Miehen mitä kunnollisimman, talon mitä paraimman morsian saa. Miehen uhkeutta runotar osoittaa kuvaamalla hänen hevosensa valjaitten upeutta, niissä kun on:
pyyhyet pyräjämässä, vempelellä vieremässä, rastahat iloitsemassa, rahkehilla laulamassa, kuusi kultaista käkeä länkilöillä lekkumassa, seitsemän siniotusta reen kokalla kukkumassa.
Vieläkin paremman kuvan runotar lapsen suun kautta antaa miehen toimeliaisuudesta. Tässäkin runo käyttää omaa kuvaustapaansa: se ei kerro ainoastaan miehestä itsestään, vaan osoittaakseen, miten uuttera metsämies sulho on, runo mainitsee hänen jousensa ja koiransa:
ei sen jouset jouten olle, viinet vasamilla venyne, koirat ei ne koissa maanne, pennut pehkuilla levänne.