Mutta miehellekin annetaan tunnustus aikaisesta metsässä olosta:
kolmasti tänä keväinä, aivan aika huomenessa, nousi nuotiotulelta, havasi havusijalta, kolmasti tänä keväinä, kaste on silmille karissut, havut päänsä harjaellut, varvat vartalon sukinut.
Vihdoin itse talokin saa kiitoksen varakkuudesta ja hyvässä kunnossa olemisesta:
onpa tällä sulhollamme korvet koivin kulkevia, särkät säärin juoksevia; sata on sarven kantajata, tuhat tuojoa utaren, aumoja joka aholla, purnuja joka purolla, lepikköiset leipämaina, ojavieret ohramaina.
Siksipä saattaakin lapsi lohduttaa morsianta:
anna huolia hevosen, murehtia mustan ruunan, rautasuisen surkutella, suuripäisen päivitellä, hevosell' on pää parempi, pää parempi, luu lujempi, kaulan kaari kantavampi, koko ruumis runsahampi.
Olemme siis nähneet kansan kuvakielen käyttämisellä tarkoittaneen saada esityksen selvemmäksi, voimakkaammaksi ja vaihtelevammaksi. Sen sijaan, että sanottaisiin asia aivan tavallisilla sitä merkitsevillä sanoilla, käytetään toisia sanoja kuvaannollisesti ilmaisemaan kysymyksessä olevaa seikkaa. Tavallisimpia kuvakielen kaunistusseikkoja on esitettävän asian vertaaminen johonkin toiseen samanlaiseen asiaan. Niin näemme esim. neidon asemaa verrattavan kuninkaan asemaan linnassaan. Kun siis jokapäiväisessä puheessa esim. sanottaisiin: mieli on surullinen, niin kuvakielessä taas etsitään joku vertaus, musta väri tai syksy-yö ja sanotaan: kannan mustoa murettu, syäntä syen näköistä; sydämeni on kuin syksyinen yö synkkä j.n.e. Tai kun suorasanaisessa esityksessä kerrottaisiin, miten mies on aikaisin aamulla metsästämässä, niin runollisessa kuvakielessä etsitään kauniimpaa ilmaisutapaa, muistutetaan, kuten näemme, aikaisesta aamukasteesta, joka ikäänkuin pesee kasvot, metsän oksista, jotka sukivat pään ja harjaavat vaatteet.
Toisinaan taasen kuvakieli katsoo kauniimmaksi kutsua jotakin esinettä sen jonkun osan nimellä tai sen aineen nimellä, josta se on tehty. Niin näimme lehmää kutsuttavan sarven kantajaksi tai utaren tuojaksi. Sitä huntua taasen, joka naimisissa olevan naisen erotti naimattomasta tytöstä, sanotaan vain pellavaksi tai palttinaksi. Erittäin huomauttaisin säkeistä, joissa kuvataan apen ja anopin tapaa kohdella miniätään. Miniähän saa kuulla: »apen luista leukaluuta, anopin kivistä kieltä», jossa siis puheen tylyyttä, kovuutta, verrataan luuhun, kiveen ja itse puhumista ilmaisevat leukaluu ja kieli, s.o. puhumisen apuelimet.
Se seikka, mikä kuvakielelle aina antaa kaikkein omituisimman ja viehättävimmän leimansa on kaikki personoiva s.o. kaikki havaittavasti olemassaolevaksi, vieläpä eläväksikin tekeminen. Eläimet, kasvit, koko luonto, ihmisominaisuudet, tunteet, ilot, surut, kaikki nähdään elollisesti olevana ja toimivana. Niinpä surut kuvitellaan voitavan siirtää toiselle, hevonen esim. ne muka paremmin kantaa, koska se on voimakkaampi. Toisinaan taasen surut kuvitellaan aineellisesti oleviksi, todellisesti raskaiksi, niin että hevosenkin on niitä raskasta reessä vetää. Tuo naineen naisen merkki, huntu, taasen kuvataan siksi välikappaleeksi, joka muka tuo naiselle huolia ja suruja:
kunis huiskit hunnutoinna, sinis huiskit huoletoinna, kunis liikuit liinatoinna, liikuit liioitta suruitta, äsken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mieltä, liina liikoja suruja, pellava perättömiä.