Yhtä sattuvasti runo asettaa hevosen ja reen osoittamaan sitä odottavaa jännitystä, jota kaikki tuntevat morsiamen lähtöhetkenä:
oro suitsia purevi, reki neittä vuottelevi.
Kuvakieli on olemassaolevan eläväksi tekemistä, sellaista eläväksi tekemistä, joka vain luontoa lähellä olevalle ihmiselle on mahdollista. Mekin nautimme kuvakielestä, mutta emme siten kuin luonnon ihminen. Me ihailemme kuvakieltä kuin valmista taideteosta, mutta me emme voi tuntea sitä välitöntä ihastusta, minkä tuntee taideteoksen luoja, kuvakielen synnyttäjä. Kasvaneina kehittyneessä yhteiskunnassa, usein vääriin suuntiin menevän sivistyksen ympäröiminä me voimme ainoastaan kaihoten katsoa sen karkeata korpea raivanneen kansan puoleen, joka ankaran elämän alla on säilyttänyt niin eloisan, luonnonvaikutuksille, kaikelle luonnon kauniille ja syville ihmistunteille niin alttiin sielun.
Puhuimme alussa kansanrunoutemme suuresta merkityksestä suomalaiselle sivistykselle ja näimmekin, että jos kuvaamataiteestamme, musiikistamme ja kirjallisuudestamme lohkaistaisiin pois se, mikä niissä on kansanrunon pohjalla syntynyttä, niin suomalaiseen sivistykseen muodostuisi ammottava aukko. Mutta kansanrunoudellamme ja etupäässä juuri Kalevalallamme on sellaisenaankin ollut suuri merkitys koko suomalaiselle kansalle. Sen kautta meidän kansamme on ensimäisen kerran pysyväisesti vetänyt puoleensa ulkomaittenkin huomion. Ja kotimaassakin oli Kalevalan ilmestyminen omiaan synnyttämään Suomen suomalaisessa kansassa itseluottamusta, jota se tarvitsi noustakseen omintakeiseen elämään. Ja Snellmanin taistelulle suomalaisen kansallisuuden oikeuksien puolesta oli kansanrunoudessamme varma pohja. Siinähän oli todistus sen heimon henkisistä lahjoista, jolle oikeuksia vaadittiin. Oli siis takeet, että tämä heimo ja tämä kieli myös ansaitsi sen aseman, mikä sille tahdottiin.
Katsommepa siis kansanrunouttamme miltä puolen tahansa, me näemme sen aina olevan mukana suomalaisen kansan henkisissä riennoissa. Ei siis ole aiheeton se yhä lisääntyvä kiintymys, millä se meitä puoleensa vetää, eikä se huomio, minkä se osakseen saa.
KALEVALAISTEN KOTIELÄMÄÄ
Esittänyt Elsa Hästesko
Laajassa pirtissä vallitsee sankka pimeys. Kaikki nukkuvat. Mutta kohta jo kohoaa nuorimman miniän pää vuoteelta ja kuulostaa. Sillä raskaan unenkin painostaessa hän muistaa:
konsa kukko kerran lauloi, viel' ei toista virkkanunna, silloin nuorten nousuaika, vanhojen lepuuaika.
Kun ei mitään kuulu, painuu pää takaisin hurstia vastaan. Hetken kuluttua kapsahtaa nuorin miniä ylös uudelleen. Hän kuulostaa, ihmettelee. Hän lähtee ulos katsomaan, jokohan Otavalla on