Raskaat käsinkivet pyörivät hitaasti ympäri, yhä vain ympäri. Orja vääntää voimiensa takaa, ja kuitenkin singahtaa tuon tuostakin talonväen suusta moittiva sana hitaudesta. Apea mieli painuu vieläkin apeammaksi. Siksipä talonväen huomaamatta, melkein orjan itsensäkin huomaamatta luistaa hiljainen laulu huulilta:
monipa minulla onpi, usia olettelevi virkkaja vihaisen äänen, äänen tuiman tuikuttaja; ei ole minulla monta, tieä en raukka yhtäkänä suin sulin puhelijata, kiukahalle käskijätä, uunille uhittajata tuppurista tultuani, satehesta saatuani, kylmästä kyhättyäni. Turkin helma tuppurissa, viitan helmat viehkurissa, hallassa hamehen helmat.
(Kanteletar.)
Mutta kuuluupa tuvan toisesta nurkasta toivorikkaampi laulu. Eräs miniöistä siellä lastaan kehdossa tuudittelee:
Tuuvin, tuuvin poikaani, vaapotan vakaistani tuikseni tuulisäällä, varakseni vastasäällä.
Tuuli tuuti poioistani, tuuti miestä poiastani, kyntäjätä, kylväjätä, varsan viejeä vaolle, mustan ruunan mullokselle!
(K:tar.)
Äiti kumartuu katsomaan, joko unen verho alkaa peittää kirkkaita silmiä. Ne vain lämpimästi hymyilevät huomatessaan äidin. Äiti alkaa uuden laulun:
Tuuti lasta, tuuti pientä, tuuti lasta nukkumahan! Laulan lasta nukkumahan, uuvutan unen rekehen; käy unonen kätkemähän, poik' unosen ottamahan, kultaisehen korjahasi, hopeaisehen rekehen! Sitten saatua rekehen, kopattua korjahasi ajele tinaista tietä, vaskitannerta tasaista; vieös tuonne vienoistani, kuletellos kullaistani harjulle hopiavuoren, kultavuoren kukkulalle, hopiaisehen salohon, kultaisehen koivikkohon, kussa käet kullan kukkui, lauleli hopialinnut.
(K:r.)