heitä hienot helmuksesi, esiliinasi levitä karjalleni katteheksi, pienilleni peitteheksi, vihoin tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen.
Vihdoin hän puhuttelee karhua, metsän kuningasta, mitä kauneimmin, mielittelevimmin nimityksin,
otsonen, metsän omena,
mesikämmen käyretyinen,
ja neuvoo häntä välttämään syömisen kiusauksen, jonka karjan näkeminen synnyttää:
konsa karja kankahalla,
sinä suolle soiverraite.
Ja ellei karhu mairitteluista talttuisi, koettaa emäntä pilkaten häntä karaista:
en mä noissa noin asuisi aina akkojen jaloissa; onpa maata muuallakin, tarhoa taempanakin juosta miehen joutilahan, virattoman viiletellä.
Kuippanaa, Tapiota, pyytää emäntä lopuksi pitämään petojansa tarkasti silmällä.
Lehmät laukkaavat vapauteen päästyään huimasti metsään päin. Ne mölähtelevät iloisesti polkien kavioillaan ja huiskien hännällään ilmaa. Emäntä
panee paimenen perähän, orjan lehmien ajohon.