ja siihen ympärille ovat keräytyneet
linnut puuhun laulamahan, rastahat iloitsemahan, käki päälle kukkumahan.
Vaikka suurin osa väkeä on ulkotöihin lähtenyt, niin ei talo silti tyhjäksi jäänyt. Lapset leikkivät pihassa. Tytöt taputtelevat savileipiä ja kulettavat kivilehmiään laitumelle ja kotiin. Pojat hevosina hirnuvat. Mutta tuvassa helähtelee ahkera pirta. Talon kaunein tytär on siellä aamusta varhain
pukehissa puhtahissa, valkehissa vaattehissa kultakangasta kutonut, hopeista huolittanut kultaisesta sukkulasta pirralla hopeisella.
Hän, kuuluisa kudonnastaan, jolla
suihki sukkula piossa, käämi käessä kääperöitsi, niiet vaskiset vatisi, hopeinen pirta piukki,
oli nyt vihdoin lupautunut naapuriheimon miehelle
mesileivän leipojaksi, oluen osoajaksi, joka lautsan laulajaksi, ikkunan iloitsijaksi.
Siksi hänellä on kiire, kun eivät kapiot ole vielä aivan valmiit. Ja loimien väliin kutoutuu samalla monta toivorikasta ajatusta, sillä hän on itse saanut sulhonsa valita, ei tarvinnut tyytyä isän ja veljien valitsemiin.
Toivoa sykkii toinenkin rinta, sepon, nuorimman veljen, joka oli lähtenyt rannalle