Kalevalan ylin pääuros, jonka työt ja toimet muodostavat Kalevalan pääsisällyksen, on »vaka, vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen». Alkuaan hän näyttää olleen vedenhaltia, mihin ominaisuuteen hänen nimensä (väinä = virran leveä ja tyyni suu) ja toisintonimensä Suvantolainen viittaavat. Meri ja välkeät vedet vielä Kalevalassakin ovat hänen mielitiensä; meritse hän tavallisimmin liikuskelee. Kansanruno on hänestä kuitenkin monimutkaisen kehityskulun kautta lopuksi luonut ihmissankarin, jonka ylempänä mainitut seisovat mainesanat jo selvästi osottavat, mitä ihanteitaan Suomen kansa on tahtonut Väinämöiskuvassa tuoda ilmi. Vanhuus, vakavuus, viisaus, henkinen voima, tieto ja taito — siinä ne ovatkin Väinämöisen persoonan pääominaisuudet. Ja niillehän kansamme näyttääkin jo muinoin suurimman arvon antaneen, mikäli sen runsaista runoista, saduista, sananlaskuista ja arvoituksista voimme päättää. Väinämöisen mahtava tietäjä-olemus, joka aniharvoin turvautuu miekkaan, vaikkapa kyllä osaa sitäkin hyvin käyttää, edustaa siis kansamme henkistä voimaa; hän on juurikuin Suomen kansan arvokas juhla- eli sunnuntaikuva. Vaan samalla hän on perin havainnollinen ja selväpiirteinen ihminen, jolla on useita inhimillisiä heikkouksiakin, jopa sellaisia, jotka tuntuvat hänen arvoiselleen hengenuroolle vallan sopimattomilta. Mutta suomalainen kansanruno ei kaunistelekkaan henkilökuviaan, vaan esittää ne todellisina ansioineen ja vikoineen.
Kalevalan mukaan on Väinämöinen vanha jo syntyessään, sillä hän vietti äitinsä, ilman immen, veden emosen, kohdussa satoja vuosia, kunnes kyllästyi »ahtaaseen asuntoonsa» ja syntyi »uros aaltojen sekahan». Meressä hän vielä uiskenteli 8 vuotta, kunnekka kohosi sieltä »manterelle puuttomalle», jonka hänen äitinsä oli luonut, ja asuskeli sitten »saaressa sanattomassa» monta vuotta mitään merkillistä tekemättä. Vihdoin hän, vanhentuneena ja viisastuneena, ryhtyy toimimaan ja hankkii ensin Sampsa Pellervoisen avulla paljaalle maalle rehevän metsäpeitteen sekä sitten panee alkuun maanviljelyksen, kylvämällä löytämänsä ohransiemenet suureen kaskimaahan. Siten hänestä tulee maanviljelyksen isä. Samalla hän kehittyy mahtavaksi laulajaksi ja tietomieheksi, joka »päivät pääksytysten» laulelee »syntyjä syviä». Sellaisena maankuuluna tietäjänä hän esiintyy kilpalaulannassa ja voittaa siinä helposti kateellisen, kerskailevan Joukahaisen. Tämä lappalaissukuinen nuori laulaja tietääkin tosin yhtä ja toista tietämisen arvoista, mutta ei lähimainkaan riitä Väinämöiselle, jonka laulaessa »järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, kalliot kaheksi lenti». Joukahaiselle valheineen käy surkeasti.
Kilpalaulannalla Kalevala juurikuin tahtoo osottaa, kuinka paljoa ylempänä arvossa todellinen oppi, nerous ja taito on tyhmänkorkeaa tiedoilla rehentelemistä, mutta samalla se tahtoo näyttää, kuinka mahtavinkin hengensankari pohjaltaan on vain heikko ihminen. Väinämöinen näet kompastuu Joukahaisen asettamaan ansaan, joka hänelle, vanhalle ja yksinäiselle miehelle, näkyy Joukahaisen nuoren ja kauniin sisaren Ainon muodossa. Hän juurikuin unohtaa kutsumuksensa ja korkeat tehtävänsä, jopa omat suuret tietonsa ja taitonsakin, ja puuhailee nyt ankarasti pelkissä kosimahommissa, välittämättä ollenkaan kosittavien estelyistä ja kujeista. Sankarimme toimii aivankuin joku todellinen naimisasioissa hassahtanut vanhapoika. Hän ahdistelee Joukahaisen sisarta naimatarjouksillaan niin kovasti, että Ainon täytyy mennä meren omaksi, pelastuakseen tuosta tungettelevasta, vanhahkosta kosijasta ja vanhempiensa pakotuksista. Tosin hän joskus, kuten esim. hänen oman tyhmyytensä ja hätiköimisensä vuoksi epäonnistuneen Ainon merestä onginnan jälkeen, itsekin älyää, että häneltä »kaikki on mieli melkeässä», s.o. nurinpäin, mutta yhä uudestaan hän ryhtyy kosimahommiin, jopa niissä todellisia aikeita salatakseen helposti livahuttaa suustaan valheenkin.
Pohjolan neito, »maan kuulu, ve'en valio», se nyt täyttää hänen mielensä, ja Pohjolaan, vieraan heimon maahan, hän tekee kosimamatkoja. Tosin ensimäisen matkan käy perin nolosti, kun Joukahainen matkan varrella kostoksi ampuu häneltä hevosen, ja hän saa uida merta, niin että »ei ole kynttä varpahissa, eikä sormissa niveliä», ennenkuin kurjassa tilassa pelastuu Pohjolan rantaan. Eipä noin nolosti perille tullut kosija edes rohkene imaista asiatansakaan, hän vain voivottelee koti-ikäväänsä ja pyrkii päästä jälleen kotimailleen, vaikkapa Pohjolan emäntä itsestään lupaa hänelle tyttärensä, jos hän ihmeellisen taikamyllyn, sammon, takoisi. Oman päänsä päästimiksi hän lupaa lähettää seppo Ilmarisen sampoa takomaan ja neidon ansaitsemaan. Kuitenkin hän taas kömmeltyy neitosiin kotimatkalla, kun näkee omin silmin Pohjolan kauniin immen taivaan kaarella kultakangasta kutomassa. Neidon käskystä hän, kuten rakastunut hupakko ainakin, tekee jos jotakin neidon suosion voittamiseksi. Hän halkaisee jouhen »veitsellä kärettömällä», hän vetää munan solmuun ja solmun tuntumattomaksi, hän kiskoo kivestä tuohta ja särkee jäästä aidaksia »pilkkehen pirahtamatta», jopa lopuksi ryhtyy veistämään venettä neidon kehrävarren (värttinän) muruista. Mutta siinä hän kiireessä iskee kirveellä ison haavan polveensa eikä edes, lemmestä hömmelöitynyt kun on, muista verensulkusanoja, tukkiakseen hirmuisen verentulvan.
Veren tukkijaa hänen, suuren tietäjän, täytyy etsiä ympäri kyliä. Näissä puuhissa häneltä jälleen vähäksi aikaa unohtuu Pohjan neito, ja viekkaasti hän toimittaa rehellisen, yksivakaisen Ilmarisen Pohjolaan sampoa takomaan, kuten oli luvannut. Mutta kun Ilmarinen ei vielä saanutkaan neitoa palkakseen, pälkähtää Väinämöiselle päähän lähteä uudelleen Pohjolaan onneaan koettamaan. Monien vaikeuksien jälkeen, matkattuaan urheasti Tuonelan kamalat maat ja tietoviisaan jättiläisen, Antero Vipusen vatsat hakemassa veneen teossa tarvittavia kolmea syntysanaa, hän vihdoin tiedon ja laulun voimalla valmistaa itselleen komean kosiopurren ja lähtee sillä viilettämään Pohjolaan.
Mutta kesken kaikkea hän tälläkin matkalla jo ohimennen hätävaraksi kosaisee Ilmarisen vireää siskoa, Annikkia, tietysti saaden rukkaset, juurikuin palkaksi valheista, joita Annikille oli lasketellut. Joutuupa siitä Annikin ajamana vihdoin hidas Ilmarinenkin kilpakosijaksi, ja hän se voittaakin neidon sydämen. Väinämöinen, joka ei suinkaan ole tahtonut väkisin neitoa viedä, silloin vihdoin huomaa, ettei ole vanhan, vaikkapa olisikin kuuluisa tietäjä ja mahtimies, hyvä lähteä kosimisessa kilpasille nuorten kera. Hän juurikuin herää huumauksestaan, ottaa ylimpänä vieraana osaa Ilmarisen komeihin hääjuhliin ja pysyy täst'edes visusti poissa naimistuumista. Kauan harhailtuaan itsekkäissä puuhissa, hän nyt ikäänkuin jälleen löytää oman itsensä ja oikean kutsumuksensa, kohoo heimonsa ensimäiseksi mieheksi, johtajaksi ja puolustajaksi ja asettaa kokonaisedun, yhteishyvän, omien pikkupyrintöjen sijalle. Hänen olemuksensa täst'edes kasvaa piirre piirteeltä kansan johtajaksi ja pääsankariksi, jonka rinnalla toiset Kalevalan uroot jäävät kokonaan varjoon.
Kun Ilmarisen vaimon kuoltua Kullervon koston uhrina välit Kalevalan ja Pohjolan heimojen kesken ovat rikkuneet, panee Väinämöinen rohkeasti toimeen sammonryöstöretken, saattaakseen tuon Pohjolalle paljon onnea ja rikkautta tuottaneen, Kalevalan sepän takoman ihmekapineen Kalevalaan onnea antamaan. Epäröivä Ilmarinen ja urhea Lemminkäinen tulevat osallisiksi tähän suureen kansalliseen yritykseen, jonka Väinämöinen, kalevalaisten johtajana, meritse tekee Pohjolaan. Tällä retkellä hän osottaa m.m. ihmeellistä soittotaitoaan, kun hän hauen leukaluusta tekemällään kanteleella hurmaa sekä ihmiset että maan, ilman ja veden eläimet jopa jumalat ja haltiatkin. Väinämöisen lumoavassa kanteleensoitossa Kalevala tahtoo kuvata Suomen kansan suurta mieltymystä sävelten tenhovoimaan. — Väinämöinen se samporetkellä esiintyy kaikista pulista päästäjänä. Hän yksin jaksaa irroittaa veneen jättiläishauen hartioilta; hän vaatii Pohjolassa rohkeasti sampoa, nukuttaa taikakeinoillaan Pohjolan soturit ja avaa laulunsa mahdilla vaskivuoren, jonne Sampo oli kätkettynä. Ja hänpä se, kun meritaistelussa kalevalaisten ja takaa-ajavain pohjolaisten välillä Sampo särkyi pirstaleiksi, huolekkaasti kokosi rantamilta Sammon murut ja saattoi ne Kalevalaan »onnen aluksi» ja »siemenen sikiöksi». Kokonaista onnea ei näet kansa enemmän kuin yksityinenkään koskaan saavuta — hyväpä kun saa osakseen onnen murujakin.
Pohjolan vihastunut emäntä lähettää Kalevalan turmioksi tauteja — ne parantaa Väinämöinen; hän nostaa karhun kaatamaan Kalevalan karjaa — sen Väinämöinen surmaa; hän varastaa Kalevalasta kuun, auringon ja tulenkin — ne kaikki hankkii neuvokkaasti Väinämöinen, vähäksi osaksi tosin Ilmarisen avulla, takaisin Kalevalaan. Hän on nyt pitkin matkaa kansansa suuri hyväntekijä. Ja kun vihdoin uusi usko Kristuslapsen mukana tunkeutuu Kalevalan maille, silloin hän vapaaehtoisesti, vanhan suomalaisen maailmankatsomuksen edustajana, väistyy näyttämöltä, jättäen toki kansallensa perinnöksi henkensä aarteet ynnä soiton ja laulun tenhoisat taidot. Merestä hän oli noussut, ja merelle hän vaskiveneessään katoaa.
Kalevalan toinen pääuros on kuuluisa seppä Ilmarinen, »veli seppo Ilmarinen», kuten Väinämöinen häntä nimittää. Alkujaan hän on ollut ilman jumala ja epäilemättä vanhimpia jollei vanhin muinaissuomalaisten jumalista. Mutta ilman piiristä on kansanruno vähitellen vetänyt hänet alas maan päälle ja muodostellut luovan mielikuvituksensa avulla ihmesepäksi, »taitavaksi takojaksi», jollaisena hän kauttaaltansa Kalevalassa esiintyy. Ja ilmielävänä yksilönä hän astuu Kalevalassa eteemme, edustaen Väinämöisen, hengen sankarin rinnalla ja vastakohtana suomalaisen kansanluonteen käytännöllistä, aineellista puolta. Hän on kansamme ilmehikäs arkikuva, ahkera, hidas, epäröivä, saamaton ja hieman yksinkertainen seppä, mutta omassa ammatissaan perin taitava. Hänellä ei ole Väinämöisen runollista mieltä eikä rohkeaa päättäväisyyttä; toisten täytyy häntä juurikuin ajaa edellään; mutta mitä hän ottaa tehtäväkseen, sen hän, vaikeuksia väistymättä, kunnollisesti suorittaa. Väinämöiseen verraten on hänellä yksi ulkonainen etu, joka tuottaa hänelle voiton kilpakosinnassa; se on hänen nuorekas ja muhkea muotonsa, jota ei edes »kyynärä kyventä päässä, syli syttä hartioilla» kykene hävittämään. Hän näet, kuten kunnon sepän tuleekin, on ahkera saunassa-kylpijä ja sen kautta suomalaisen saunaharrastuksen edustaja. Kaikessa epärunollisuudessaankin Ilmarisen olemus herättää vilpitöntä myötätuntoa, sekin kun osaltaan tuntuu niin perin suomalaiselta.
Kalevalan mukaan Ilmarinen »syntyikin sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla, vaskinen vasara käessä, pihet pikkuiset piossa», ja ryhtyi heti laatimaan itselleen pajaa sekä rautaa ahjossaan muovailemaan. Hän elää sitten aikojansa Kalevalan kuuluisana seppänä, joka tilaajilleen takoo kaikenlaisia tarviskaluja, taidokkaita koristeita, vahvoja varuksia, loistavia sota-aseita, jopa kerran laatii itselleen jonkinmoisen lentokoneenkin (vaakalinnun) ja toisella kertaa esiintyy taidokkaana kuvanveistäjänä takoessaan kultaneidon. Sanotaanpa hänestä että hän on myös »taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut» juurikuin muistona hänen ilman jumaluudestaan. Kerran hän koettaa laatia kullasta kuuta ja hopeasta aurinkoa, mutta ei siinä oikein onnistu enemmän kuin muissakaan yrityksissä, joihin hän nenäänsä pitemmälle ajattelematta ryhtyy. Ilmarisen taidokkain ja ihmeellisin tuote on kuitenkin ihmemylly sampo.