Muistamme edellisestä Väinämöisen luvanneen lähettää Ilmarisen Pohjolaan sampoa takomaan. Tuntien Ilmarisen haluttoman mutta samalla herkkäuskoisen luonteen hän, kun ei saa seppää Pohjolan neidon kauneuden kuvaamisella liikkeelle, houkuttelee tämän pajasta katsomaan kuusen latvaan laulamaansa kuuta ja Otavaa. Utelias seppä menee ansaan, vieläpä herkkäuskoisena kiipeää kuuseen kuuta ja Otavaa käsin tavoittamaan. Silloinpa Väinämöinen loitsii ankaran myrskyn, joka kiidättää sepän ilmojen lävitse Pohjolaan. Täällä Ilmarinen esiintyy taidostaan ylpeänä ja itsetietoisena, jopa ihastuu koreaan Pohjan neitoonkin, niin että neitoa saadakseen ryhtyy rohkeasti aivan mahdottomista alkuaineista takomaan sampoa. Monien vaikeuksien jälkeen, joissa kaikissa hän esiintyy kylläkin neuvokkaana miehenä, ne kun koskevat hänen omaa ammattialaansa, hän, käyttämällä apuna itse luonnon voimia, saakin valmiiksi sammon, ihmemyllyn sellaisen, joka Pohjolalle jauhaa viljaa, suoloja ja rahoja ja jollaista ahnas ja äveriäs Pohjolan emäntä oli niin hartaasti himoinnut. Mutta tyttöpä ei vielä halunnutkaan vaihtaa neitiyden vapaita päiviä emännän huoliin, ja »alla päin, pahoilla mielin» Ilmarinen palajaa kotipajalleen, edes vaatimatta sampoa myötänsä.
Hän elelee jälleen uutterana seppänä kotikylässä, kunnekka saa sisareltaan Annikilta kuulla, että Väinämöinen on komealla kosiopurrella menossa Pohjolaan kosiin. Silloinpa »tunkihe sepolle tuska, vasara käestä vaipui» — Pohjan neidon kaunis kuva ei siis ollut vielä kokonaan haihtunut hänen sydämestään pajan nokeen. Ja oikeinpa hänelle kerrankin tulee kiire joutua matkaan. Hän valmistautuu kuin sulhasmies konsanaankin: kylpee saunassa noet pois ruumiistaan, niin että on »kasvot vallan kaunihina, poskipäät punertavina», pukeutuu parhaasen juhlapukuunsa ja lähtee paraimmalla oriillaan ja komeimmalla reellään tavoittamaan Väinämöistä. Luulisipa nyt vähintäin syntyvän neidosta kilpakosijain välillä kaksintaistelun, mutta Ilmarisen mieli on jo ennättänyt rauhoittua. Vaikka taitava miekkain takoja, hän muuten ei ole mikään miekkamies. Niinpä hän nytkin itse ehdottaa Väinämöiselle sovintoa, jotta neito saisi vapaasti valita. Ja neito valitseekin hänet vastoin äitinsä tahtoa komean ulkomuodon ja sammon takomisen vuoksi. Mutta monta vaarallista ansiotyötä hän saa vielä suorittaa, ennenkuin Pohjan-akka suo hänelle tyttärensä. Näissä hän aluksi esiintyy saamattomana ja avuttomana, mutta kun morsian »kädestä pitäen» neuvoo, miten hänen tulee kussakin tapauksessa menetellä, niin hän ne pelottomasti ja taitavasti suorittaa. Hän kyntää kyisen pellon, kahlehtii Tuonen karhun ja pyytää Tuonelan joesta suuren jättiläishauen. Kaikissa näissä ansiotöissä tulee hänen sepäntaitonsa hyvään tarpeeseen.
Komeain häitten jälkeen Ilmarinen vie nuorikkonsa kotiinsa Kalevalaan ja elelee siellä vaimoineen rauhaisaa perhe-elämää, kunnekka paimen orja Kullervo pedoilla revittää emännän kappaleiksi. Silloin seppo synkeässä surussaan, kun ei ollut »mieli tervoa parempi, syän syttä valkeampi», ryhtyy, kuukauden toimettomana jopa syömättömänäkin surtuaan, takomaan itselleen kullasta vaimoa. Ruumiin hän kyllä saa syntymään, mutta henkeä ei kultakuvaan tule — se olisi Ilmarisen pitänyt huomata jo työhön ryhtyessään. Ei lämmitä häntä kultakuvan kylmä kylki, ja hän tarjookin kultaneidon naimahaluiselle Väinämöiselle, vieläpä leikillisesti — mikä piirre hänessä muutoin on perin harvinainen — vakuuttelee, ettei se suinkaan »ole suuri suun piolta.» Vieläkin hän tekee yhden vaimon hankkimisyrityksen, ajaa Pohjolan nuorempaa tytärtä kosimaan ja ryöstää tämän mukaansa, kun tyttö ei hyvällä lähde. Vaan eipä tästäkään hänelle iloa koidu. Arkipäiväisenä ja uneliaana hän nukkuu sikeästi majatalossa, ja sill'aikaa toinen naurattelee hänen naistansa. Suuttuupa silloin hidasverinen seppäkin ja loitsii — mikä muuten ei kuulu hänen tapoihinsa — naisensa meren lokiksi eikä enää puutu naimisasioihin.
Ilmarisen epäröivä jopa merellä pelkurimainen luonne käy selvästi ilmi samporetkellä. Häntä kyllä harmittaa, että Pohjola rikastuu hänen samponsa turvissa, mutta hän ei tee mitään sammon hankkimiseksi Kalevalaan. Vieläpä hän pelotteleekin kaikenlaisilla vaaroilla, kun Väinämöinen rohkeasti kehoittaa lähtemään sammon ryöstöön. Hän on maalla-eläjä, joka perin vastahakoisesti uskaltaa kalliin henkensä Wäinämöisen välkeälle tielle, merelle. Lemminkäistä hän kyllä ivaa, kun tämä miekallaan haukea tavoittaessaan mulskahtaa venheestä mereen, mutta samalla joutuu itsekkin seppänä epäedulliseen valoon, kun särkee miekkansa haukeen. Yhtä saamattomana hän, niin taitoniekka kuin onkin, ei kykene hauen leukaluusta kannelta tekemään, vielä vähemmin epärunollisena edes yrittääkään sitä soittaa, vaikkapa kaikki muut yrittävät. Eikä hän samporetkellä osota mitään erityistä innostusta tai kykyä muuhun kuin soutamiseen ja sampovuoren ovenlukkojen ja -saranain rasvaamiseen; vieläpä todellisen vaaran uhatessa vain valittelee ja peittäytyy veneessä viltin alle. Hän ei ole sankarisielu, vaan pelkästään arkipäiväinen seppä. Pohjan akan Kalevalaan lähettämien vaarojen pois karkoittamisessa hän tosin käytännön miehenä hieman auttelee Väinämöistä, mutta pääkunnia kaikesta on tällöin Väinämöisen.
Irrallisempana edellisten pääurosten rinnalla esiintyy luonteineen ja tekoineen Wäinämöisen »ylimäinen ystävä» Lemminkäinen, oikea suomalaisen kansanrunon suosikki. Kuten jo hänen monista nimityksistään — Lemminkäinen, Ahti, Kaukomieli y.m. — voimme huomata, on hänenkin kokonaiskuvansa kansanrunossa kudottu yhteen monen eri henkilön teoista ja luonteenpiirteistä. Mutta sitenpä onkin syntynyt erittäin monipuolinen ja mielenkiintoinen sankarikuva, joka sekin ansioineen ja vikoineen omalta kannaltaan hyvin edustaa suomalaista kansanluonnetta. Väinämöistä sopisi meidän katsoa Suomen kansan kokonaisedustajaksi, Ilmarinen taas on lähinnä hämäläisheimon edustaja, ja vilkas, seikkaileva Lemminkäinen edustaa lähinnä karjalaisluonnetta. Hänessä virtaa liikkuva, eloisa veri, joka pakottaa hänet alituisesti retkeilemään ja seikkailemaan kotikylän ulkopuolella, uhmailemaan vaaroja ja etsimään naisiloja. Runotar on hänen kuvaamiseensa tuhlannut runsaasti väriä, niin että paikoin tuntuu itse Väinämöinenkin jäävän häneen verraten varjoon. Hän on nuori ja pulska mies, »veitikka verevä», jota naiset eivät voi vastustella ja joka elelee neitojen kisoissa kuin kotonaan. Hänen mielijuomiansa on olut, joka panee veren kuohumaan hänen suonissaan, niin että hän useinkin toimii äkkipikaisesti ja häikäilemättömästi. Hän on »kärkäs käskemättä» ja suuri kerskuri, mutta osottaa samalla pelotonta sotaista mieltä sekä asetaitoa, osaapa tarvittaessa loitsiakin milt'ei Väinämöisen veroisesti. Hurjapäisenä, ylpeänä, riidan- ja sodanhaluisena hän kuitenkin on erittäin hellä äidilleen, vaikkapa kääntääkin äitinsä varoitukset leikiksi, niitä tottelematta. Kaikkialla hän on oma itsensä, jonkinlainen Kalevalan »yli-ihminen.»
Hänen ensimäinen urotyönsä on ylpeän ja kauniin Kyllikin ryöstäminen Saaresta vaimoksi. Äiti häntä varoittelee lähtemästä kosiin, koska oli köyhä ja halpasukuinen, mutta ylpeästi viittaa Lemminkäinen vastustamattomaan viehätysvoimaansa sekä lupaa Kyllikille jumalaisella miekallaan sukunsa suurentavansa. Tosin Saaren naiset hänelle nauravat, kun hän kylän kujalla ajaa rekensä kumoon, mutta pianpa Lemminkäinen kääntää naisten naurun lemmenleikiksi. Kyllikki on ainoa, jonka vuoksi hän saa turhaa työtä tehdä, mutta niinpä hän vihdoin kyllästyykin ja ryöstää Kyllikin rekeensä. Saapa hän lopuksi mairein sanoin ja vakavin valoin Kyllikinkin suostumaan itseensä ja palajaa onnellisena kotiin.
Mutta sankarin avio-onni ei ole pitkä. Vastoin valaansa menee Kyllikki kerran, Lemminkäisen liiaksi kalamatkalla viipyessä, kylän kisoihin. Lemminkäisen veri kuohahtaa, kun hän sen kuulee; hänessä herää jälleen vastustamaton sodanhalu, jota mitkään äidin tai vaimon rukoukset eivät voi viihdyttää; eivät aarteet eikä kotoinen olut hänelle enää kelpaa. Kyllikin sijaan hän tahtoo hankkia vaimokseen Pohjolan kuulun neidon ja lähtee päätä pahkaa, loitsuilla ja sota-aseilla hyvin varustettuna, Pohjolaan. Täällä hän taikakeinojansa avulla puikahtaa Pohjolan pirttiin kenenkään huomaamatta keskelle mahtavia loitsijoita, ja loitsii itse niin ankarasti joukkoon, että »tulta iski turkin helmat, valoi silmät valkeata», ja kaikki Pohjolan tietäjät nujertuvat sellaisen loitsuvoiman edessä mikä minnekin. Röyhkeästi hän sitten pyytää Pohjan akalta tytärtä, »piikajoukosta pisintä», mutta saakin aivan kuin Ilmarinen ensin tehtäväkseen vaarallisia ansiotöitä. Kerskaillen hän lähtee hiihtämään Hiiden hirveä, niin että »tuli suihki suksiloista, savu sauvojen nenistä», mutta vasta metsänhaltioita suostuttelemalla hän lopulta monen seikkailun jälkeen saa hirven taatusti kiinni. Ukko ylijumalan avulla hän taltuttaa suitsiinsa myös Hiiden raisun hevosen, mutta kolmannessa ansiotyössä, Tuonelan mustan joen joutsenen ammunnassa, hänet hukka perii. Pohjolan sokea karjanpaimen, jota hän oli pilkannut, täällä kostoksi salaa ampuu hänet kyynuolella ja silpoo miekallaan kappaleiksi Tuonelan synkkään jokeen. Sinne olisikin sankarimme kadonnut, jollei hänen hellä ja huolehtiva äitinsä, saatuaan Lemminkäisen kotiin jättämästä ennemerkistä tiedon poikansa tuhosta, olisi verrattomassa äidinrakkaudessaan pannut maat ja taivaat liikkeelle ja haravoinut poikaansa kokoon Tuonelan joesta sekä jumalien voiteilla häntä henkiin herättänyt. Tosin hän nyt lähtee kotiin äitinsä kera, mutta sydän on edelleen »noissa Pohjan neitosissa.»
Ja Ilmarisen häiden jälkeen hän uudelleen sonnustaa itsensä Pohjolaan — tällä kerralla kostamaan sitä häväistystä, että hänet yksin, koska muka oli toraisa, tappelija ja naisten viettelijä, oli jätetty häihin kutsumatta. Mitkään äidin varoitukset tai vaaroilla pelottelut eivät häntä nytkään voi pidättää, sillä sellaista häpeää hän, urosten uros, ei voi sulattaa. Hän kylpee, pukeutuu vahvaan sota-asuunsa ja luottaen oivalliseen miekkaansa sekä loitsutaitoonsa lähtee äidin kuvaamaa vaarallista tietä ajamaan Pohjolaan. Rohkeutensa ja neuvokkaisuutensa avulla hän selvittäytyy noista kamalista vaarapaikoista ja käyttäytyy niin röyhkeästi ja ylimielisesti Pohjolassa, että Pohjolan isäntä vihdoin miekalla koettaa häätää pois tuota kutsumatonta vierasta. Mutta kaksintaistelussa Lemminkäinen sivaltaa isännältä pään poikki »kuin naatin naurihista», vieläpä julkeaa pyytää vettä veriä käsistään pestäksensä. Silloin emäntä vimmastuu ja kutsuu kaikki Pohjolan miekkamiehet Lemminkäistä häätämään. Ylivoiman edessä sankarimme viisaasti väistyy ja rientää suinpäin kotiinsa sekä sieltä vahvoilla eväillä varustettuna Saareen vainolaisia piiloon. Saaressa hän viettää niin julkeaa ja hauskaa elämää Saaren neitojen ja vaimojen parissa, että Saaren mustasukkaiset miehet vihdoin päättävät karkoittaa tuon rauhanhäiritsijän pois. Tälläkin kertaa Lemminkäinen sukkelasti väistyy ylivoiman tieltä ja pääsee vihdoin monien vaivojen ja seikkailujen jälkeen kotivalkamille, jätettyään Saaren naiset rannalle itkemään hänen äkillistä poislähtöään. Apea oli lähtijänkin mieli, ja vielä apeammaksi se käy, kun hän huomaa, että koti on poltettu poroksi ja armas äiti kadonnut. Kerrankin hän oikein katuu tottelemattomuuttaan ja hurjapäisyyttään. Vihdoin hän löytää äitinsä metsän piilopirtistä ja on heti yhtä huoleton veitikka kuin ennenkin. Vielä kerran hän yrittää kostoretkelle Pohjolaan, ottaen vanhan aseveikon Tieran sotatoverikseen. Mutta nolosti käy tälläkin kertaa. Heidän laivansa jäätyy Pohjolan emännän lähettämiin pakkasiin, ja alakuloisina palajavat uroot kovia vastuksia kestäen kotiin. Lemminkäisen ylpeää itseensäluottamusta ja naisiin mieltymystä ei tosin ankarin pakkanenkaan jaksa täysin masentaa.
Näin on Lemminkäinen puuhaillut yksikseen. Vasta samporetkellä hän esiintyy muiden sankarien mukana ja osottaa pitkin matkaa rohkeaa, kerskailevaa ja levotonta luonnettaan. Hänpä se varomattomuudellaan aiheuttaa retken puolinaisen onnistumisenkin, kun Väinämöisen varoituksista huolimatta paluumatkalla laulaa karjahtelee niin kovasti, että Pohjolan väki herää ja lähtee sammonryöstäjiä takaa ajamaan, mistä ennen mainittu meritaistelu on seurauksena.
Näiden Kalevalan kolmen pääuroon ohelle on kansanruno asettanut muutamia muita miesluomia, jotka nekin tavalla tai toisella liittyvät edellisiin ja runojen kokonaisvirtaan, niin että yhteys kaikkien eri osien ja sankarien välillä mitenkuten säilyy. Sellainen sivuhenkilö on ennen muita synkkä Kullervo, jonka tuhoisa teko — Ilmarisen emännän surma — muodostaa käänteen Kalevalan juonessa, rikkomalla Kalevalan ja Pohjolan siihenastiset hyvät välit. Kullervo edustaa kodittoman orjan kolkkoa osaa, on juurikuin orjuutta kärsineiden suomalaisheimojen — inkeriläisten, vatjalaisten ja virolaisten — kovaosainen vertauskuva. Harvinaisella runollisella voimalla ja 'jylhyydellä Kalevala esittää hänen elämänsä murhenäytelmän. Hänen kotinsa hävitetään tuimassa heimoriidassa, itse hän syntyy orjuuteen, mutta osottaa jo lapsena tavattomia ruumiin ja hengen voimia. Orjassa ne eivät pääse huonon kohtelun vuoksi kehittymään suotuisaan suuntaan; ulkonaiset olosuhteet ja oman sydämen voimakkaat vietit ja intohimot saattavat Kullervon rikoksien tielle. Sukukoston hän näyttää imeneen jo äidin maidossa, ja sitä peläten hänen setänsä Untamo ensin koettaa toimittaa hänet pois päiviltä ja sitten, kun Kullervo uhkamielisesti tekee kaikki työt, jotka hänen sankariluonteelleen olivatkin sopimattomia, nurinpäin, myö hänet muutamasta raudankappaleesta Ilmariselle. Ei osaa Ilmarisen emäntäkään orjaa oikein kohdella; ajattelemattomasti hän Kullervon eväsleipään leipoo sisälle kiven. Kun Kullervo, jota paimenen halpa virka jo on tarpeeksi harmittanut, lisäksi särkee tuohon leipäkiveen ainoan muiston isästänsä, perintöveitsensä, kuohahtaa hänen kostonhaluinen verensä, ja sepän emäntä saa hengellään maksaa ilkityönsä. Koston makuun päästyään Kullervo nyt tahtoo kostaa Untamolle isänsä Kalervon kodin hävityksen, mutta joutuu sitä ennen kuolleiksi luulemiensa vanhempainsa luo. Täälläkään hän ei töissään menesty, ne kun eivät ole hänen voimiensa mukaisia, ja vihdoin hän eräällä metsämatkalla tietämättään viettelee oman kadoksissa olleen sisarensa, joka hyppää koskeen häpeäänsä sovittamaan. Näyttääpä kuin olisivat kaikki kohtalon voimat liittoutuneet häntä vastaan. Rikos vie rikokseen. Töykeästi kohtelee Kullervo kotiväkeään ja vihdoin kostaa perinpohjin Untamollekin. Mutta silloinpa onkin mitta täysi. Rikokset huutavat sovitusta, ja sovitukseksi Kullervo jylhästi painaa miekkansa kärjen omaan rintaansa.