Kullervonkin nimen ympärille on kansanrunoissa kutoutunut alkuperäisestä eri henkilöille kuuluvia tekoja ja piirteitä, jotka kaikki yhdessä ovat jylhentäneet tuon onnettoman sankarin synkkää kokonaiskuvaa ja muodostaneet sen niin kammottavan traagilliseksi. Hän se Kalevalan henkilöistä onkin ensinnä ja eniten herättänyt kaunotieteilijäin ja -taiteilijain mielenkiintoa.
Verrattain vähäpätöinen sivuhenkilö on nuori Joukahainen, jonka esiintyminen kuitenkin on tarpeellinen saattamaan Väinämöistä kosiopuuhiin. Hän on luihu ja kateellinen ylvästelijä ja kerskuri, joka ei voi kärsiä Väinämöisen suurta tietäjämainetta. Vastoin kotiväkensä kieltoa hän lähtee kilpasille Väinämöisen kera, mutta joutuu kilpalaulannassa niin surkeasti tappiolle, että ainoasti lupaamalla sorean Aino-siskonsa Väinämöiselle puolisoksi pelastaa hätääntyneen henkensä. Tätä hän sitten kyllä katkerasti pahoittelee ja yrittää salakavalasti kostaa Väinämöiselle ampumalla häneen nuoliaan, kun hän Pohjolaan kosiin merta myöten ajelee. Sattuvasti kuvailee kansanruno Joukahaisen maltitonta vahtausta, kun hän levottomana siirtyy pirtistä vaanimaan ulos pihalle ja pihalta yhä ulommaksi pelloille ja kosken partaalle. Ja vahingoniloisena hän toivottelee Väinämöiselle tuhoa meren aalloissa. — Kalevala ei hänestä sen enempää piittaakaan, tehtyään ensin muutamilla piirteillä hänen halpamaisen luonteensa selväksi.
Hauska tuttavuus on Lemminkäisen sotatoveri, urhea Tiera, joka ohimennen lukijalle esitetään. Kun Lemminkäinen Tieran sotaista mieltä herättääkseen hänelle muistuttelee heidän entisiä yhteisiä urotekojaan, herää hänessä sotainen into niin kiivaasti, ettei edes äsken naitu nuorikko voi häntä pidättää. Niin kiireesti hän jouduttautuu Lemminkäisen mukaan, että vasta ulkona viimeistelee pukuansa. Muutamilla piirteillä on Kalevala hänestäkin luonut havainnollisen pikkukuvan.
Nolon osan on Kalevalassa saanut Pohjolan isäntä. Häntä ei edes mainita millään erityisnimelläkään; hän peittyy täydellisesti voimakkaan vaimonsa Louhen liepeihin. Kotiväki ei piittaa rahtuakaan hänen käskyistään ja kun hän kerran koettaa ominpäin isännyyttään näyttää, häätämällä miekoin talostaan julkeaa Lemminkäistä, saa hän surkeasti surmansa. Hän on täydellinen »tohvelisankari». Hänen vastakohtanaan esiintyy Kalevalan lopussa talonsa ylpeänä isäntänä »ruma Ruotus paitulainen» (= raamatun Herodes), joka röyhkeästi kohtelee avunanojaa.
Kalevalan miesjumalat ja muut tilapäiset mieshenkilöt sivuutamme, kun ne ovat ulkopuolella esityksemme piiriä.
* * * * *
Näin asettaa Kalevala eteemme suuren joukon mieskuvia kaikki elävinä ja yksilöllisinä. Suppea esityksemme ei voi antaa muuta kuin perin kalpean aavistuksen siitä monipuolisesta elämästä, jota Kalevala mestarillisesti kuvailee. Vielä vähemmän se voi selvitellä sitä verratonta runollista kauneutta ja värikkyyttä, joka sen kuvauksia koristaa. Voidakseen tästä kaikesta täysin nauttia, täytyy itsekunkin lukemalla syventyä Kalevalan omiin runoihin. Niiden lukeminen kyllä runsaasti lukijan vaivat palkitsee.
KALEVALAN NAISET
Esittänyt O.A. Kallio
Kalevalan varsinaiset pää- ja toimihenkilöt ovat tosin, kuten luonnollista onkin, miehiä, mutta samalla on Kalevala antanut naisillekin sangen huomattavan sijan. Miehet töineen ja toimineen ovat ikäänkuin Kalevalan vahva luusto, naiset sen, lihasto; tai toista vertausta käyttääksemme, miehet ovat sen ajatteleva pää ja toimiva käsivarsi, naiset sen tunteva ja lämmittävä sielu ja sydän. Harva kansanrunoelma asettaa eteemme sellaisen joukon havainnollisia naiskuvia kuin Kalevala. Sodat, taistelut ja verityöt eivät ole Kalevalan pääsisällyksenä kuten esim. kreikkalaisten ja saksalaisten vanhain kansanrunoelmain. Suomalaisen kansanluonteen mukaisesti Kalevala pysyy enimmälti kodin ja perheen piirissä, yksityisolojen, mielialojen ja tunnelmain maailmoissa. Ja tämä Kalevalan idyllinen, lyyrillinen luonne johtuu suuressa määrin juuri siitä, että naisilla siinä on niin vaikuttava asema. Varsinkin äidit ovat Kalevalassa saaneet harrasta huomiota ja myötätuntoa osakseen. Missäpä muussa kansanrunoelmassa on äidin huolta ja lapsenrakkautta kuvattu niin kauniisti kuin Kalevalassa? Ainon äiti, Lemminkäisen äiti, Louhi, Lokka, Kullervon äiti, Marjatta — kaikki he hellällä äidinrakkaudella huolehtivat, tosin joskus vääräänkin suuntaan, lastensa parhaasta; ja helposti suo äidinsydän anteeksi lapsensa hairahdukset. Tosin muutamain Kalevalan äitien alkukuvana lienee kristinuskon kantaäiti, neitsyt Maaria, josta katolinen kirkko keskiajalla muodosteli naisen ihannekuvan, mikä sitten siirtyi kansan mielikuvitukseen ja sen runoihin, mutta silti Kalevalan äidit ovat suuressa määrin yksilöllisiä henkilöitä omine erikoisuuksineen. Äitien rinnalla on meillä Kalevalassa joukko viehkeitä neitosia, kuten Aino, Kyllikki, Pohjan impi ja Annikki, jotka ovat omiansa panemaan Kalevalan sankarien päät pyörälle ja saattamaan äideilleen päänvaivaa kosijain suhteen. Onpa vielä lisäksi ahkeria ja toimekkaita emäntiä ja palvelustyttöjä, kuten Osmotar ja »Pohjan piika pikkarainen», puhumattakaan monista soreista haltiattarista, joita ilmat, metsät ja vedet ovat täynnä. Tämä naishenkilöjen kirjava paljous se antaakin Kalevalalle aivan erikoisen viehätyksen.