* * * * *
Mahtavin, edustavin naishenkilö Kalevalassa on Louhi, Pohjolan emäntä, sukunsa, talonsa ja tavaransa neuvokas ja voimakas suojelija ja johtaja. Hänellä on miehen tarmo ja ryhti, kun hän esiintyy heimonsa edustajana Kalevalan sankareja kohtaan; äidillisellä huolella hän valvoo perheensä parasta. Ulkomuodoltaan hän ei ole viehättävä. Hänen lisänimensä onkin »Pohjan akka harvahammas» — siis sellaisena miltei noita-akan näköinen. Hän osaakin loitsia kuin parhain tietäjä ja muuttaa helposti muotoansa. Talossaan hän esiintyy mieluisille vieraille rehtinä emäntänä ja hallitsee täydellisesti vähäpätöistä miestänsä. — Louhen intohimona on saada talonsa ja sukunsa rikkaaksi ja mahtavaksi. Senpätähden hän koettaa hankkia itselleen kuuluisan ja äveriään vävyn sekä tyttärensä lunnaiksi onnea ja rikkautta tuottavan ihmemyllyn sammon Pohjolaan. Hän kestitsee runsaasti Väinämöistä, joka perin kurjassa tilassa on mereltä joutunut Pohjolan rantaan, ja lupaa saattaa hänet takaisin Kalevalaan, vieläpä tyttärensäkin hänelle, jos Väinämöinen sammon takoisi. Kun sitten Ilmarinen Väinämöisen sijasta saapuu Pohjolaan sampoa takomaan, käskee Louhi tyttärensä käyttämään kaikkea naisellista viehätysvoimaansa Ilmarisen lumoamiseksi, jotta tuo taitava seppo todellakin viehtyisi ryhtymään sammon taontaan. Sammon saanti se tässä on hänelle pääasia, tytär vain houkutuskeino. Ja iloisena hän sitten, kun sampo on valmis, toimittaa Ilmarisen tiehensä sekä saattaa sammon syvälle »Pohjolan kivimäkehen, yheksän lukon ta'aksi» valtansa ja voimansa vastaiseksi perustaksi. Tyttären Ilmariselle antaminen joutui jäämään siksensä, kun oli toivoa saada mahtavampikin vävy.
Riihatonta Lemminkäistä toimellinen Louhi ei voi suvaita. Hän muistuttaa Lemminkäiselle, että tällä oli jo entinen emäntä, eikä siis voinut Louhen tytär enää tulla kysymykseen; mutta kun Lemminkäinen röyhkeästi yhä vaatii Pohjolan »impiparvesta ihaninta», panee hän kosijalle sellaiset ansiotyöt tehtäviksi, joihin tämä viimein sortuu. Ja Lemminkäinenpä se yksin jätetään Pohjolan suuriin häihin kutsumatta, koska on »tehnyt häissäkin häpeät». Kun Lemminkäinen siitä suuttuneena surmaa hänen mitättömän miehensä, kostaa hän sen ankarasti ja vainoaa murhaajaa hellittämättä.
Kun Väinämöinen ja Ilmarinen saapuvat kilpakosijoina Pohjolaan, koettaa Louhi kaikilla järkisyillä saada tytärtään menemään vaimoksi rikkaalle Väinämöiselle, koska sellainen naimiskauppa olisi ollut Louhelle edullinen, mutta ei hän toki tahdo väkisin pahoittaa tytärtään vastenmieliseen avioliittoon. Kuitenkin saa Ilmarinen vielä suorittaa perin vaikeita ansiotöitä, ennenkuin Louhi lopullisesti suostuu. Vaan sitten hän pitääkin Ilmariselle ja tyttärelleen mahdottoman komeat häät, joihin hän kutsuttaa kaiken maailman kansan. Haikein mielin hän vihdoin laskee tyttärensä, hyvillä neuvoilla ja varoituksilla varustettuna, lähtemään uuteen kotiin. Tällöin vasta tuossa miesmäisessä naisessa todelliset naisen ja äidin tunteet pääsevät arvoonsa.
Erittäin tarmokkaana esiintyy Louhi sammonryöstörunoissa. Hän puolustaa tuota hartaimman intohimonsa esinettä, valtansa ja rikkautensa lähdettä, kuin naarasleijona pentujaan; hän kokoo sotajoukon ja varustaa laivan ajamaan takaa sammon ryöstäjiä; hän toimittaa heidän tielleen jo etukäteen kaikenlaisia vaaroja; ja neuvokkaasti, rohkeasti hän, kun hänen sotalaivansa särkyy Väinämöisen loitsimaan salakariin, kokoo sen kappaleet allensa, asettaa soturinsa siivilleen, muuttautuu jättiläislinnuksi ja istuikse suoraan vihollistensa laivan mastoon. Ja kun taistelussa sampo särkyy, niin että vain sen tyhjä kansi jää Louhen käsiin, koettaa hän vieläkin kaikin keinoin vahingoittaa kalevalaisia; koston paha henki on saanut hänet kokonaan valtoihinsa, naisellisuus on hänestä tyystin kadonnut. Lopulta hän, tuntien sammon menetettyään kadottaneensa voimansa, luopuu pahoista aikeistaan ja laskee piilottamansa auringon ja kuun jälleen Kalevalalle paistamaan.
Jylhänä, suurenmoisena niin hyvässä kuin pahassakin kohoaa Louhen mahtava olemus Kalevalan henkilökuvista aivan etualalle, miessankarien rinnalle. Kaikesta itsekkyydestään huolimatta hän johdonmukaisella luonteellaan ja toiminnallaan herättää mielenkiintoa, jopa lopussa tavallaan myötätuntoa, sillä sortuuhan hän kotiaan ja tavaraansa suojellessaan.
Puhtaasti äitinä on Lemminkäisen äiti Kalevalan täydellisin äidinkuva. Hurjapäisen poikansa puolesta hän panee kaikki alttiiksi. Tämä ainoa poika on, miehen aikaisin kuoltua, hänen hellikkinsä ja silmäteränsä, jota hän alituisesti varoittelee, neuvoo ja pidättelee syöksymästä uhkarohkeihin yrityksiin, ja jota Tuonelan joesta pelastaakseen hän panee maat ja taivaat liikkeelle. Äidillisessä rakkaudessaan hän helposti unohtaa ja antaa anteeksi lemmikkinsä hairahdukset ja kovakorvaisuuden. Kun Lemminkäinen lähtee Saareen Kyllikkiä kosimaan, varoittelee äiti vanha häntä kaikin tavoin menemästä niin ylhäisiä kosimaan; tai kun Lemminkäinen kerta toisensa perästä sonnustautuu retkelle Pohjolaan, milloin kosimaan, milloin kostamaan, käyttää äiti, poikansa henkeä peläten, kaikkea äidillistä vaikutusvoimaansa pidättääkseen rakasta poikaansa kotona emon luona kaukana surman teiltä. Mutta rajupäinen poika ei kuule äidin varoitteluja, ja silloin tällä ei ole muuta keinoa kuin neuvoa ja opettaa poikaansa, jotta tämä terveenä selviäisi vaaroista.
Kotona hän levottomin mielin seuraa poikansa seikkailuja ja odottelee kärsimättömänä tämän kotiin paluuta. Kun Lemminkäisen ollessa ensimäisellä Pohjolan-retkellä hänen kotiin merkiksi jättämästään harjasta veri alkaa vuotaa, arvaa äiti tuhon kohdanneen Lemminkäistä. Miniä, Kyllikki, ei ehdi vielä ajatella mitään, kun äiti jo suinpäin syöksyy ulos tielle poikaansa etsimään ja juoksee Pohjolaan niin että »mäet mätkyi mennessänsä, norot nousi, vaarat vaipui». Pohjolassa hän panee kiertelevän Louhen tiukalle, ja kun Louhi sanoo Lemminkäisen mahdollisesti joutuneen susien suuhun tai karhujen kitahan, tiuskaisee hän ylpeänä ja itsetietoisena: Jo vainen valehtelitki! Susi ei syö minun sukua, karhu ei kaa'a Lemminkäistä.» Vihdoin Louhi sanoo Lemminkäisen lähteneen Tuonelan joelle, ja silloin äiti taas juoksemaan kadonneen jälestä »suuret suot sutena, kulki korvet kontiona, ve'et saukkona samosi». Saatuaan auringolta varman tiedon siitä, että Lemminkäinen on surmattu Tuonelan jokeen, hän Ilmarisella teettää jättiläisharavan, jolla hellittämättä haravoi poikansa jäännökset joesta kokoon. Huolimatta korpin pilkasta hän sommittelee kappaleet yhteen, saa Suonettaren avulla ruumiin eheäksi ja vihdoin mehiläisen lopulta itse »luojan kellarista, kamarista kaikkivallan» hakemien voiteiden avulla hengenkin poikaansa palajamaan. Ei hän tätä toru eikä moiti, vaan on perin iloinen saadessaan vallattoman veitikkana lähtemään kotiin. Samalla tavalla hän hellii ja suojelee Lemminkäistä silloinkin, kun tämä, Pohjolan isännän surmattuaan, toiselta Pohjolan-retkeltään pakenee kotiin ylivoiman tieltä. Hän tiedustelee hellästi Lemminkäisen pahoilla-olon syytä ja kokee kaikin tavoin häntä lohdutella, vieläpä neuvoo hänelle varman piilopaikankin kaukaisessa meren saaressa, jääden itse kotiin alttiiksi Pohjolan väen kostolle. Niin hätäinen on äidin sydän, että hän ei ollenkaan huomaa Lemminkäisen vannovan vain pari kesää pysyvänsä poissa sotateiltä, vaikkapa äiti oli luvannut piilopaikan neuvoa vain sillä ehdolla, että Lemminkäinen vannoisi kymmenen kesää välttävänsä sotaseikkailuja. Ja vaikka Lemminkäinen yksin on syypää siihen, että äiti saa paeta Pohjolan väkeä metsään kurjuuteen ja nämä polttavat poroksi heidän talonsa, heltyy äidin sydän heti, kun saa nähdä poikansa terveenä palajavan piiloretkeltään. Tällaisen hemmottelevan äidinrakkauden hoivissa Lemminkäisestä kai kasvaakin tuollainen riihaton hurjapää, joka ei hetkistäkään pysy alallaan. Mutta ottamalla huomioon, että Lemminkäinen on äitinsä ainoa poika ja vanhuuden tuki, on tuollainen hellyys helposti ymmärrettävissä; se on anteeksi annettavaa äidillistä ja naisellista heikkoutta.
Samantapaista äidin huolta ja hätää osottaa Marjatta neito etsiessään kadonnutta pojuttansa »alta jauhavan kivosen, alta juoksevan jalaksen, katsoen joka kanervan, kaivellen katajanjuuret», ja iso on hänenkin ilonsa, kun lapsi vihdoin suolta löytyy.
Liikuttavin on sittenkin Kullervon äidin rakkaus ja anteeksiantamus. Hänkin on väsymätönnä etsinyt metsään kadonnutta tytärtään, sillä »emon etso eellimäisnä, emon etso, emon kaiho», mutta turhaan hän on etsinyt. Sitä suurempi on hänen ilonsa, kun kuolleeksi itkemänsä poika Kullervo vielä palajaa äidin luo. Ja vaikkapa Kullervo, tosin kyllä tietämättään, tekee mitä kauheimman rikoksen, pitää tuon samaisen metsään kadonneen sisarensa, »turmelee emonsa tuoman», ei äiti kuitenkaan kiroo Kullervoa, vaan päinvastoin lohduttelee ja tyynnyttelee häntä. Hän juurikuin koettaa ymmärtää kurjan poikansa katkerat kokemukset ja löytää niistä lieventäviä asianhaaroja pojan rikokselle. Lemminkäisen äidin tavoin hän kaikin keinoin kieltelee Kullervoa sotaan lähtemästä, ettei sinne sortuisi. Kun sitten Kullervo jäähyväisiksi ynseästi kohtelee kotiväkeänsä, jopa äitiäänkin, niin kaikki muut vastalahjaksi hänet hylkäävät; äiti yksin verrattomassa, anteeksiantavassa rakkaudessaan ei unhota kurjaa Kullervoa. »Et älyä äidin mieltä, arvoa emon sydäntä», hän vastaa Kullervolle, kun tämä kysyy, surisiko äiti häntä, jos kuulisi hänen kuolleen sotatielle, ja jatkaa: »Itkenpä minä sinua, kun sun kuulen kuolleheksi; itken tulville tupamme, siltalauat lainehilla, lumet itken iljeniksi, iljenet suliksi maiksi, sulat maat vihottaviksi, vihottavat vieroviksi; mit'en itkeä ilenne, itkeä inehmisissä, itken saunassa saloa, saunan lauat lainehilla.» Voiko tosiaan äidinrakkaus rikoksellista poikaa kohtaan mennä pitemmälle kuin tässä ihanassa kuvauksessa? Tuskin.