Lastensa parasta katsova on myös Ainon äiti, vaikkapa hän erehtyy keinoissaan ja vasta myöhään sen huomaa. Aivan oikein hän epää poikaansa Joukahaista lähtemästä kilpasille Väinämöisen kanssa ja sitten myöhemmin kokee estellä hänen kostopuuhiaan, mutta tyttärensä Ainon suhteen hän äidillisessä lyhytnäköisyydessään menettelee väärin. Hänkin näet toivoo tyttärelleen mahtavia sulhasia, ja kun hän Joukahaiselta kuulee, että tämä oli luvannut Ainon Väinämöiselle puolisoksi, niin hän ihastuu ikihyväksi, koska siten näkee hartaimman toivonsa toteutuvan. Ottamatta ollenkaan lukuun Ainon omaa tahtoa ja valintavapautta hän äidillisellä vallalla koettaa pakoittaa itkevää Ainoa iloitsemaan ja koristautumaan Väinämöistä varten. Äidin tarkoitus on kyllä hyvä, mutta hän ei jaksa käsittää, että Ainossa jo on täysin hereillä oman sydämen naisellinen itsetietoisuus, uuden sukupolven katsantokanta. Vasta kun hän saa kuulla Ainon menneen surussaan »alle aaltojen syvien», hän huomaa erehtyneensä pakoittaessaan tytärtään »vastoin mieltä miehelähän». Ja sitä katkerampi ja lohduttomampi on nyt hänen surunsa, niin suuri hänen kyyneltensä tulva, että niistä kasvaa kolme jokea, joiden keskellä olevilta luodoilta sadat kultaiset käköset alakuloisella kukunnallaan juurikuin säestävät hänen mielipahaansa.
Näihin äidinkuviin voisimme vielä lisätä seppo Ilmarisen äidin. Lokka, »luopuisa emäntä», odottelee hartaalla halulla Ilmarista ja hänen kuulua nuorikkoaan Pohjolan hääjuhlista kotiin. Kun sitten »reen kapina kankahalta» kuuluu, riemastuu hän suuresti, sillä nyt hän ensi kerran saa nähdä poikansa toivotun morsiamen ja nuorikon, joka »on kuin puola puolikypsi tahi mansikka mäellä». Ilmarisen onni ja menestys on ollut äidin hellin huoli, ja kun hän nyt näkee pojan onnellisena kauniin nuorikon rinnalla, ei äidin riemulla ole rajoja. Muhkeat tupaantuliaiskemut, joissa »oli kysta kyllin syö'ä», ovat puolestaan osotuksena Lokan äidinilosta ja vieraanvaraisuudesta. — Samoin Väinämöisen äiti, vaikkapa jo onkin vainaja, vielä haudasta seuraa mielenkiinnolla poikansa kohtaloita ja antaa hänelle äidillisiä neuvoja.
Nämä kauniit äidinkuvat ovat Kalevalan ihanimpia kohtia ja osaltaan arvokas todistus esivanhempiemme sydämellisistä perhesuhteista.
Entäpä Kalevalan neidot, kassapäiset kaunottaret?
Heidän hempeästä parvestaan kohoaa yli muiden Pohjan neito, »maan kuulu, ve'en valio», Kalevalan sankarien sydämen aivoitus ja sentähden tavallaan koko Kalevalan keskus. Moninaisesti kuvailee Kalevala hänen kauneuttaan ja hempeyttään, joka kosijoita vastustamattomasti vetää puoleensa. Hän itse hyvin tietää sulonsa voiman eikä suinkaan suostu ensimäisen kosijan kumppaniksi. Hän osaa vikkelästi, mutta samalla herttaisen suopeasti torjua kosijain tarjoukset, kunnes hänen sydämensä on päässyt täysin selville vaalistaan. Äiti ei voi häntä pakoittaa vastenmieliseen liittoon; ylväästi hän sydämen asioissa vaatii itselleen valintavapauden. Väinämöinen saa turhaan hikoilla hänen tähtensä ja panna maat ja manalat liikkeelle. Neito tosin kohtelee arvokasta Väinämöistä kaikella kunnioituksella, mutta osaa sukkelasti väistää Väinämöisen kosinnat. Kun Väinämöinen ensi kertaa Pohjolasta palatessaan näkee hänet taivaan kaarella kaikessa ihanuudessaan ja heti häntä kosaisee, kertoo neito herttaisesti hymyillen edellisenä iltana kuulleensa rastaan lehdossa lauleskelleen »tytärten mieltä» ja »miniän mieltä». Ja laulun loppuponsi oli muka ollut se että »harvoin saapi orja lemmen, ei miniä milloinkana», kun sitä vastoin neito on kotonaan »kuin marja hyvällä maalla». Kun Väinämöinen ei peräydy, panee hän, kosijan itsensäkehumiseen kiinni iskien, tälle mahdottomilta näyttäviä koetöitä ja lupaa »ehkä» niiden suorittajalle menevänsä. Siten hän sillä kertaa selviää Väinämöisestä, tämä kun ei voi tehtäviään loppuun suorittaa.
Sen sijaan näyttää Pohjolan neiti jo alunpitäen tunteneen sisäistä vetovoimaa nuorekkaan muhkeaa Ilmarista kohtaan, vaikk'ei, naisellisesta kyllä, tahdo sitä aivan heti tunnustaa. Mielellään hän siis äitinsä kehotuksesta koristautuu kaikin tavoin, kun Ilmarinen saapuu Pohjolaan sampoa takomaan, ja saakin sirkoin silmin, punehtivin poskin yksivakaisen sepän häneen ihastumaan. Mutta kun seppo sammon taottuaan tosissaan pyytää neitoa vaimokseen, hän kuitenkin ikäänkuin sulhasta koetellakseen vielä tekee kaikenlaisia pieniä estelyitä, joista totinen seppä niin pahastuu, että pyrkii suinpäin kotiinsa. Juurikuin katuen käytöstään Ilmarista kohtaan hän sitten, kun Väinämöinen ja Ilmarinen kilpakosijoina saapuvat Pohjolaan, heti ilmaisee menevänsä Ilmariselle, »otsan hyvyydelle, varren kaiken kauneudelle», vaikkapa äiti kyllä kehottelee häntä menemään rikkaalle Väinämöiselle. Tälläkin kertaa hän hyvin somasti, kosijaa loukkaamatta, selviää Väinämöisen uudistetusta kosinnasta, sanomalla ettei Väinämöinen olekkaan suorittanut loppuun koetöitään, eikä häntä haluta merelläkulkijan toveriksi. Hieman neuvotonta sulhoaan Ilmarista hän sitten kaikella morsiamen osanotolla opastaa suoriutumaan uusista ansiotöistä, sillä nyt hän on jo koko sydämellään Ilmariseen kiintynyt. Tosin hääjuhlien aikana, kun joka taholta häntä pelotellaan miniän kovalla kohtalolla, huoli ja ikävä väkisinkin tahtovat armaasta kodosta erotessa hänet masentaa ja itkemään saattaa, mutta rakkaus Ilmariseen voittaa, ja hellien jäähyväisten jälkeen hän lähtee Ilmarisen mukana uusia kohtaloita kohti.
Ilmarisen emäntänä hän esiintyy erittäin toimellisena, pitäen varsinkin karjastaan mallikelpoista huolta. Ja entinen vallaton veitikkamaisuus tulee hänessä esiin, kun hän ilkamoiden ja orjan ihmisarvoa ollenkaan ajattelematta, leipoo Kullervon eväsleipään sisälle kiven. Tarkoitus hänellä tuskin oli paha; teko oli pikemmin vain nuorekasta kujeilua. Mutta Kullervoon kohdistettuna se käy hänelle turmioksi, sillä Kullervo, tuo elämän kovasti kolhima orja, ei sellaista sydämetöntä leikkiä ymmärrä; hengellään saa »sepon ilkoinen emäntä» maksaa kepposensa, hänen katumuksensa on liian myöhä. Että Ilmarisen rakkaus ei ollut avioliitossa kylmennyt, sitä todistaa se syvä ja epätoivoinen suru, joka hänet kuukausmääriksi valtaa emännän kuoltua.
Pohjan neidon sukua on ylväs »Kyllikki, korea neiti, Saaren neiti, Saaren kukka». Hänkään ei hevillä »suostu sulhosihin, mielly miehihin hyvihin», koska tuntee hyvin suuren sukunsa ja kuulun kauneutensa arvon. Turhaan itse taivaankappaleet häntä pojillensa kosiskelevat; suotta tulevat Virosta sulhot; turhaanpa lieto Lemminkäinenkin, tuo kaikkien naisten vastustamaton lumooja, kokee Kyllikkiä suostutella ja hänen tähtensä »sadat airot poikki souti, sadat saappahat kulutti». Kyllikki yksin on taipumaton, ja niinpä täytyykin Lemminkäisen rohkeasti ryöstää hänet rekeensä. Aluksi neito on vallan suunniltaan, mutta Lemminkäisen rohkean ylväs olemus ja kauniit lemmenvakuuttelut saavat hänet vihdoin taipumaan. Kuitenkin hän, tuntien Lemminkäisen seikkailunhaluisen luonteen ja saadakseen nauttia rauhassa avioelämän onnea, vaatii sulhonsa vannomaan »valat ikuiset ei sotia käyäksensä kullankana tarpehella, hopeankana halulla». Lemminkäinen vannookin, mutta vaatii vastavalaksi, peläten nuorten naisten kyläilemishalua, Kyllikin lupaamaan, ettei hän kävisi kylissä »hyvänki hypyn halulla, tanhujuoksun tarpehella». Ja hyvässä sovussa he sitten saapuvat Lemminkäisen kotiin, joka Kyllikin mielestä tosin on »nälkäraunion näköinen». Lemminkäinen lupaa tehdä uudet ja paremmat tuvat; ja riemastuksin ottaa hellä äiti poikansa pulskan nuorikon vastaan.
Niin elävät he jonkun aikaa onnellisina, kunnekka Lemminkäisen kerran liian kauan kalankudussa viipyessä Kyllikki ikävissään unohtaa valansa ja lähtee kylän kisoihin. Kiusaus oli liian suuri, jotta hänen nuori ja verevä luontonsa olisi jaksanut sitä vastustaa. Mutta samassapa on Lemminkäisen sisar Ainikki, joka varmaan tunsi itsensä kodissa syrjäytyksi Kyllikin rinnalla, valmis — siinäkin kuvaava naisellinen piirre — kantelemaan Lemminkäiselle. Kauheasti suuttuen Kyllikille tämä lähtee päätä pahkaa — ehkäpä mielissäänkin, kun on nyt saanut laillisen tekosyyn — sotaretkelle Pohjolaan. Turhaan Kyllikki häntä enää pidättelee ja suostuttelee; koskaan hän ei enää voita takaisin levottoman Lemminkäisen rakkautta. Siinä siis ankara varoitus naisillekin pysymään sanassaan, muuten käy huonosti!
Perin soma neitokuva on Ilmarisen viisas ja vireä sisar »Annikki, hyväniminen, yön tytti, hämärän neiti», joka pitää pitkät puhteet ja valvoo varhaiset aamut. Kun hän ahkerana »nenässä utuisen niemen» huuhtoo vaatteita, näkee hän Väinämöisen komealla purrella viilettelevän merellä niemen lähitse. Aavistaen purjehtijalla olevan vallan erikoisia aikeita hän naisellisen uteliaasti alkaa tiedustella matkan tarkoitusta. Väinämöinen aluksi juurikuin häpeää, vanha mies, kosiomatkaansa ja peittelee sitä kaikenlaisilla verukkeilla. Hän muka menee kalankutuun tai »hanhien hakuhun» tai »suurihin sotihin», mutta viisas Annikki ei ole niin helposti petettävissä. Hän kyllä varustuksista ja aseista tuntee, milloin mennään minnekin, eikä Väinämöisen auta, kun tilapäinen kosimisyrityskin epäonnistuu, muuta kuin kertoa viehättävälle Annikille silkka totuus. Sitäpä tämä oli jo aavistanutkin. Siinä tuokiossa hän »heitti hunnut huuhtomatta, vaattehet viruttamatta» ja riensi kiirehtimään hidasta veljeään kilpakosijaksi. Huoli veljen onnesta on hänelle kallis. Mutta samalla hän perin vikkelästi osaa katsoa omaakin etuaan. Ensin hän vaatii Ilmarisen takomaan itselleen kaikenlaisia naiskoruja, ennenkuin ilmaisee tärkeät tietonsa. Seppä lupaa sen, ja silloin Annikki, moitittuaan veljeään saamattomuudesta, kertoo hänelle, kuinka Väinämöinen jo menee muhkeasti Pohjolaan kosiin »kokan kultaisen kuvussa, melan vaskisen varassa». Tuleepa kiire jo sepollekin, ja toimeliaana auttaa Annikki häntä lähtövalmistuksissa: lämmittää veljelleen mainion kylvyn ja kantaa hänelle päälle pantaviksi parhaat juhlavaatteet, jotta Ilmarinen ainakin »ulkonaisen ihmisen» puolesta voisi menestyksellä kosijana esiintyä. Vireää Annikki-siskoaan sai siis Ilmarinen pääasiassa kiittää siitä, että tosiaan joutui tielle ja voitti Pohjan neidon. Hänessä on Kalevala luonut perin herttaisen kuvan veljensä onnea valvovasta sisaresta.