Annikin virkkua sukua on »Pohjan piika pikkarainen, joka jo aikoja ennen auringon nousua, »kukonki kurahtamatta» ennättää toimitella paljon talousaskareita. Hänpä se keksii aamulla varhain Väinämöisenkin Pohjolan rannalla itkeä juorottamassa ja toimittaa siitä heti tiedon Louhelle. Hän se myös ketteränä ja nopsana toimittaa Louhen lukemattomat hääkutsut perille. Samanlainen nöyrä ja vikkelä tyttö on kainon Marjatan »pienin piika» Piltti, joka »utuna ulos menevi, savuna pihalle saapi» etsimään Marjatta raukalle kylältä kylpyä, kun ankara äiti ja isä, luullen tyttärensä joutuneen huonoille jäljille, sen häneltä kotona kiroten kieltävät.
Kalevalan hienoin ja naisellisin naiskuva on epäilemättä Joukahaisen nuori sisar Aino, joka tietämättään, tahtomattaan luvataan vanhalle Väinämöiselle. Oman kainon naissydämen nuori iemmenkaipuu ja valintavapaus joutuu siten ankaraan ristiriitaan äidin tahdon ja lapsellisen kuuliaisuustunteen kanssa, ja siihen ristiriitaan hentoinen Aino sortuu. Kuten Kullervossa miehen kuvaa Kalevala Ainossa naisen, neitosen, traagillista kohtaloa. Elämän ja kohtalon myrskyt musertavat Kullervon, miehen ja sankarin; Ainon tuhoavat oman sydämen herkkätuntoiset ristiriidat.
Kun Aino saa tietää että veli on luvannut hänet »Väinämöiselle varaksi» ja näkee äitinsä siitä riemastuvan, koskee se kipeästi hänen herkkään mieleensä. Lapsen velvollisuus vaatisi tottelemaan äitiä, mutta toisella puolella on oman sydämen epäävä ääni, joka ei voi sallia, että neitoa vain kauppatavarana pidetään, neidon itsensä mieltä kysymättä. Siitä johtuu Ainon ajatuksiin auttamaton ristiriita, joka ne lopulta vallan samentaa. Kun sitten Väinämöinen lehdossa tapaa hänet ja kohtelee häntä kuin varmaa omaisuuttaan, heittää hän heti maahan Väinämöisen ihailemat korunsa, pitäen niitä siten juurikuin saastutettuina, ja rientää itkien kotiin. Muille hän ei tahdo ilmaista korujensa katoamisen todellista syytä; vasta äidille, ainoalle uskotulle näin arassa asiassa, hän kertoo Wäinämöisen rohkeat kosiskelut. Hyvää tarkoittava, mutta lyhytnäköinen äiti lohduttelee Ainoa parhaansa mukaan ja käskee hänen kadotettujen sijaan pukemaan ylleen äidin säästämät kalliit korut, luullen Ainon niistä lohtua saavan. Mutta turhaan! Ainon neitseellisen sydämen sopusointu on särkynyt; itku ja valitus vain on hänen lohduttajansa. »Mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi», hän sanoo itsestään. Kun äiti vihdoin tarkemmin tiedustelee tuon jatkuvan itkun syytä, silloin Aino vasta suoraan sanoo katkeran surunsa johtuvan siitä, että äiti oli luvannut ja käskenyt hänet, hänen mieltään kuulematta, »vanhalle varaksi, ikäpuolelle iloksi». Parempi muka olisi ollut käskeä hänet suorastaan »alle aaltojen syvien sisareksi Siikasille». Näin Ainon mieli aivankuin vaistomaisesti vetää häntä veteen — rauhaan ja vapauteen.
Tuska ja suru vie häneltä mielen tasapainon ja itsensä määräämisvallan. Hän toimii nyt aivan koneellisesti, vaistomaisesti. Hän menee aittaan, pukee yllensä äidin tarjoamat korut ja lähtee sitten, juurikuin kuololle vihittynä ja koristettuna, harhailemaan tarkoituksettomasti pitkin saloja. Kuoleman vapauttava ajatus täyttää hänen sumenneen mielensä; veden väljät ja vapaat tilat houkuttelevat Ainoa sinne suruansa unhottamaan. Ja niin vastustamattomaksi käy tämä houkutus, että Aino, nähdessään vedenneitojen vapaina ja iloisina kisailevan läikkyvillä laineilla, rientää suoraan heidän huolettomaan joukkoonsa veden viileään syliin mieltään viihdyttämään ja sinne hukkuu. Se ei ollut pelkkä tapaturma; se oli johdonmukainen tulos Aino raukan hennon ja tunteellisen sydämen ristiriidoista. Rauhaton, maailman kanssa epäsointuun joutunut sydän löytää levon kuolon viileässä sylissä, joka hänelle aivankuin itsestään suurena ja sovittavana avautuu.
Näin olemmekin tarkastelleet Kalevalan kaikki huomattavammat naiskuvat. Näihin voitaisiin lisätä vielä esim. rehevä Osmotar, »oluen seppä», tuo taitava ja toimekas emännöitsijä ja oivallisen oluen valmistaja, joka myöskin Pohjan neitiä perinpohjin neuvoo ja opastaa, kuinka hänen tulee miehelässä käyttäytyä; »ruma Ruotuksen emäntä», joka ylpeänä kädet puuskassa »liehoi sillan liitoksella, laahoi keskilattialla» ja ynseästi tiuskuu avunanojalle; lopuksi onneton Kullervon sisar, joka sukunsa surkean kohtalon vainoamana ensin eksyy metsään, kotiin osaamatta, sitten Kullervon korujen ja kultien sokaisemana tietämättään yhtyy veljeensä ja vihdoin, saatuaan tietää asian oikean laidan, sovittaa kauhean rikoksensa hyppäämällä kuohuvaan koskeen, jossa »löyti turvan Tuonelassa, armon aaltojen seassa».
Mutta näiden ihmisellisten naiskuvien lisäksi tuo Kalevala vielä eteemme lukemattoman joukon yliluonnollisia naisolentoja, jotka monella eri tavalla joutuvat kosketuksiin ihmisten kanssa. Meillä on Kalevalassa määrättömästi luonnottaria, ilmattaria, sotkottaria, vedenneitoja, tuulettaria, puuttaria, metsänneitoja ja sinipiikoja, manattaria j.n.e. On siellä Vellamo, »veden emäntä», on Mielikki, »Tapiolan tarkka vaimo», on Tellervo, Tuulikki ja muut »utupaidat, hienohelmat» metsänjumalan Tapion kepeät tyttäret — niin, koko luonto on täynnä kaikenlaisia hengettäriä ja haltiattaria sitä elävöittämässä ja somistamassa.
Lopuksi emme saa unhottaa Kalevalan ihania häärunoja, joissa naisilla on niin tärkeä sija. Ne tosin eivät vie Kalevalan varsinaista toimintaa eteenpäin, mutta niiden puhtaasti lyyrillinen, idyllinen kauneus on verraton. Kaikki perhe- ja avioelämän suhteet tuodaan niissä havainnollisesti esiin. Aluksi Pohjolan emäntä itse kuvailee tyttärelleen, kuinka tällä oli ollut huolettomat päivät kotona kuin perhosella ja kedon kukkasella, mutta kuinka miehelässä kaikki on toisin; »toisin siellä torvet soivat, toisin ukset ulvaisevat, et osaa ovissa käy'ä», hän sanoo morsiamelle, joka siitä tulee ensin kovin alakuloiseksi ja valittaa mielensä olevan »kuin syksyinen yö pimeä». Toiset vaimot vielä lisäävät morsiamen huolta ja pelkoa, kuvailemalla appelan oloja vieläkin mustemmin värein, kun näet miniän niskoille siellä muka talon kaikki työt lykätään ja vain moitteita ja toria kiitokseksi annetaan. Miniä saa alkaa seuraavan päivän toimet jo edellisenä iltana pitämällä huolta siitä, ettei hiilos liedessä yöllä pääse sammumaan, jotta siitä aamulla helposti saa tulen. Kukon ensi kerran laulaessa hänen tulee nousta ja alkaa päivän työt, joita sitten jatkuu yhtä mittaa hetkisenkään levotta myöhään iltaan. Ensin on tehtävä tuli, sitten hoidettava karja, sitten siivottava tupa j.n.e. loppumattomiin. Miniän huolena on käsikivellä jauhaminen, veden kanto, puiden tuonti tupaan, taikinan teko, astiain peso, uunin lämmitys, leipominen, saunan lämmitys ja saunoittaminen, kehruu, kudonta, oluen pano j.n.e. Hän raataa kuin orja ja saa sittenkin palkakseen »apen luista leukaluuta, anopin kivistä kieltä, ky'yn kylmiä sanoja, na'on niskan nakkeloita». — Näin kuvataan miniän asema vaikeaksi, ja todellakin monissa tapauksissa se sellaista lienee ollutkin. Mutta toiselta puolelta morsianta myös lohdutellaan ja kehutaan, kuinka hän oivallisen sulhon hoivissa vasta tuntee itsensä täysarvoiseksi ja onnelliseksi ja kuinka hän itse on tämän onnen ansainnut kauneudellaan, hyvillä tavoillaan, ahkeruudellaan ja taloustaidoillaan, joista maine on kauas kuulunut. — Erittäin kauniit ovat myös ne jäähyväiset, jotka morsian lähtiessään lausuu vanhemmilleen, kiittäen heitä kaikesta hyvästä, sisaruksilleen ja koko kodilleen elukoineen, puineen, tanhuoineen. Niissä ilmenee hienosti rakkaus vanhempia ja lapsuudenkotaa kohtaan.
Paljon voisi häärunoista samoinkuin muualtakin Kalevalasta poimia hienoja, sattuvia piirteitä, jotka elävästi kuvailevat naista neitona, sisarena, morsiamena, vaimona ja äitinä, mutta tila ei salli meidän laveammalta niihin syventyä. Ja vaillinaiseksi tällainen poiminta aina jäisi; vasta Kalevalasta itsestään niiden kauneuden ja runsauden oppii täysin tajuamaan.
SUOMEN LUONTO KALEVALASSA
Esittänyt V. Tarkiainen