Todellisuus ja satu kilpailevat keskenään Kalevalassa. Väliin on todellisuus voitolla, mutta useammin satu. Tuskin lienee toista eeposta, ainakaan ei länsimaissa syntynyttä, jossa mielikuvitus löisi leikkiään niin esteettömän vapaasti runouden pitkillä pihoilla kuin Kalevalan lauluissa ja loitsuissa. Tämä seikka antaa koko »kansalliseepoksellemme» omituisen lapsellisen viehätyksen, mutta samalla riistää siltä sen mielenkiinnon, minkä todellisempien olojen ja todellisempien tekojen kuvaukset voivat synnyttää lukijassa. Ettei Kalevala kuitenkaan ole aivan vailla miehekästä ryhtiä ja elävästi havaittuja luonteita, sen todistavat esim. Kullervo-runot. Todellisuuspiirteet ovat ainakin kuteena, ellei loimena, tässä sadun monikirjavassa kankaassa. — Siitä saamme käsityksen katsellessamme esim. Kalevalan luonnonkuvausta.
Vaikka suomalainen runotar antaa Kalevalan suurten sankarien usein matkustella ilmojen teitä »tuulen purressa, ahavan venosessa» semmoisella helppoudella ja nopeudella, että se saattaa herättää kateutta yksinpä meidän aikamme ilmapurjehtijoissa, ja vaikka sadun kultakuut ja valheauringot kumottavat välistä sen kuusten latvoissa niin lumoavalla loisteella, että suurkaupunkiemme sähkövalot niiden rinnalla himmenevät säteettömiksi tuohuksiksi, tuntuu todellisuuden maaperä sentään useimmissa paikoissa jalkain alla ja todelliset taivaankappaleet valaisevat tavallisesti henkilöiden liikkeitä. Eikä lukijan tarvitse kovinkaan pinnistää tarkkaavaisuuttaan, jotta hänen silmäänsä piirtyisi Kalevalan runoista Suomenmaan kuva suhteellisesti oikeassa muodossaan.
Johtaahan heti ensimäinen runo mielemme luontevasti »näille raukoille rajoille, poloisille pohjanmaille», missä naapurit harvoin tapaavat toinen toisensa ja missä ilmanalan ankaruus on värittänyt soiton sekä laulun surunsoivaksi. Tämän harvaan asutun, kylmän ja köyhän maan rannoilla loiskii meri aukeine ulapoineen ja korkeine kuohuineen, joiden harjalla aikojen alussa keinui tarumainen Ilman impi ja myöhemmin moni retkeilevä laiva tai vene. Meri ei ole kuitenkaan antanut runoudellemme aiheita ja kuvia niin paljon kuin esim. kreikkalaisten Odysseialle. Siitä on huomattu vain pääominaisuudet: rannaton avaruus, sininen väri ja lakkapäiset laineet, keskellä joku luoto ja saari. Kalevalan runous on etupäässä sisämaan runoutta. Se heijastaa sisämaisia piirteitä, etenkin Suomen tuhatjärvisyyttä. Kaikkialla soudetaan järvien soiluvia selkiä, kaikkialla nähdään taloja lahdenpoukamissa, kaikkialla pyykinpesijöitä »nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen», kaikkialla kalastajoita nuotalla, verkolla tai ongella. Järvestä järveen virtailee jokia, jotka kelpaavat liikeväyliksi, vaikka niitä usein haittaavat »tuliset kosket» salakareineen ja muine vaaroineen. Runo tietää mainita nimeltäkin eräitä kuuluisimpia koskia:
»Kolme on koskea kovoa: Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa, ei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä Imatran.»
Mutta kaikista julmin on kuitenkin ankara Rutjan koski, jonka nieluun
»puut päin putoovat, perin vierivät petäjät, tyvin syösten suuret hongat, latvoin lakkapäät petäjät.»
Pohjolan kuuluisan talon luona näyttää myös olevan virta tai laaja salmi. Ja Tuonelan synkkää saarta ympäröi mustavetinen kammottava joki, jossa pitkäkaulaiset joutsenet joluvat ja suuret suomuhauit uiskentelevat, ja jonka yli ei ole hyvä inehmon elävänä kulkea. Näiden jokien lisäksi tekaisee runo jonkun vielä ihmeellisemmän satuvirran esim. Vipusen vatsaan tai — äidin kyyneleistä. Ainon äiti se 4:essä runossa itkee niin suunnattomasti, että hänen kyyneleistään kasvaa kolme virtaa saarineen ja suvantoineen, ja niiden vieremiltä kaikuu käen kukunta, näin luoden oikean suomalaisen kevättunnelman.
Sisämaiset näköalat kuvastuvat läpi runoelman sangen vaihtelevina »kuusikkokumpuineen», »kanervikkokankaineen», »auhtoine ahoineen», »marjaisine mäkineen», »vesakkonotkoineen», »synkkine saloineen», ja suunnattomine soineen, joiden keskellä kohoaa siellä täällä vain »märkä mätäs», karpaloiden koto. Kevätaurinko saa näillä Pohjan pimeillä perillä aikaan suuremmat ihmeet kuin konsanaan etelän ikuisen kesän mailla.
Sen säteiden hellittäessä nousee
»lehti puuhun, ruoho maahan, linnut puuhun laulamahan, rastahat iloitsemahan, käki päälle kukkumahan.»