Paimen ajaa silloin karjansa laitumelle, ilon raikuessa:
»Lampahat meni mäkeä, vuonat vuoren kukkujata, paimen asteli ahoa, lepikköä leyhytteli, käen kullan kukkuessa, hopeaisen hoilatessa.»
Ja keskikesän aikana seisoo koko metsä jonkun hetken ihanimmassa kullassaan, säteilevänä ja tuoksua täynnä:
»Kuuna paistoi kuusen oksat, päivänä petäjän latvat, metsä haiskahti me'elle, simalle salo sininen, ahovieret viertehelle, suovieret sulalle voille.»
Kesäisenä näkynä kangastaa Kalevalassa monet lapsuudenaikaiset »marjamäet» ja paimenkukkulat sekä esim. se laaja, nurmikenttäinen Saari, johon Lemminkäinen nuoruutensa päivinä purjehtii kuuluisaa Kyllikkiä, »saaren kukkaa», kosimaan. Sen salot kaikuvat kesäisin — niin melkein näyttää — aamusta iltaan nuorten karkeloista; työnteosta ei ole puhettakaan. Siellä vain leikitään ja karkeloidaan erityisellä kisakedolla:
»Neitoset kisaelevi, kaunokaiset karkelevi mannerpuolella saloa, kaunihilla kankahalla.»
Kaukana pohjoisessa häämöttävät tämän kesäisen maiseman vastakohtana Pohjan pitkät pimeät perukat, »kylmät kylät» kivimäkineen, »vaskisine vaaroineen», »kuumottavine portteineen», aittoineen ja pihalla haukkuvina koirineen. Siellä
hyyss' on virrat, jäässä järvet, ilmat kaikki iljenessä, hyiset hyppivät jänikset, jäiset karhut karkelevat keskellä lumimäkeä, lumivaaran liepehellä, hyiset joutsenet joluvat, jäiset sorsat soutelevat keskellä lumijokea, jäisen kosken korvaksella.»
Näille maille pakenee Lemminkäisen edellä Hiiden hirvi. Näitä lumitunturien rinteitä, »kuss'ei kuuta, aurinkoa, eikä päiveä iässä», matkailee Lemminkäinen kerran ruskealla Hiiden ruunalla:
»Veti virkkua vitsalla, paiskasi pajun vesalla, ajoi matkoa vähäisen, tuuritteli tunturia, pohjoispuolella mäkeä, lumivaaran kukkuloa.»