Kuinka säät vaihtelevat Kalevalan kankahilla, siitä antavat runot usein eläviä kuvauksia. Talvella ovat järvet ja merenlahdet jäässä, ja on niin kova pakkanen, että Lemminkäinen uhkaa jäätyä matkatoverinsa Tieran kanssa (runossa 30 säkeet 143—180) ihan kuoliaaksi. Välistä sataa lunta leppeästi:
»Laskip' Ukko uutta lunta, viskoi hienoista vitiä, se katti kanervan varret, peitti maalta marjan varret.»
Välistä taas kauheita rakeita:
»Satoi hyytä, satoi jäätä, satoi rauaista raetta, pienemmät hevosen päätä, päätä ihmisen isommat.»
Välistä sakeaa sumua:
»Ututyttö, neiti terhen, u'un huokuvi merelle, sumun ilmahan sukesi» j.n.e.
Välistä raivoaa kauhea myrsky:
»Kovin läikkyi länsituuli, luoetuuli tuikutteli, enemmän etelätuuli, itä inkui ilkeästi, kauheasti kaakko karjui, pohjonen kovin porasi. Tuuli puut lehettömäksi, havupuut havuttomaksi, kanervat kukattomaksi heinät helpehettömäksi; nosti mustia muria päälle selvien vesien.»
Toisin ajoin taas on ilma tyyni ja selkeä, etenkin auringonnousun tai -laskun tienoissa:
»Päivänäpä kolmantena aletessa aurinkoisen jo sepon koti näkyvi, luvat ilman tuulottavi, noki nousi nuoraisena, savu paksuna pakeni, tuprusi savu tuvasta, ylös pilvihin kohosi.»