Jos semmoisena päivänä nousee korkealle mäelle, aukenevat pitkät näköalat selvinä kulkijan eteen. Esim. kun Lemminkäinen on Hiiden hirven hiihdännässä, niin hän
»hiihti päivän, hiihti toisen, jo päivänä kolmantena meni suurelle mäelle, nousi suurelle kivelle, loi silmänsä luotehesen, poikki soien pohjoisehen; Tapion talot näkyivät, ukset kulta kuumottivat poikki suosta, pohjoisesta, alta vaaran, varvikosta.»
Tai kun rannalla pyykinpesussa, oleva Annikki silmäilee ulapalle:
»Katselevi, kääntelevi ympäri ihalat ilmat, päänsä päälle taivahalle, rannatse meriä myöten; ylähällä päivä paistoi, alahalla aallot välkkyi.»
Tämän tapaiset laajat maisemakuvat, jotka taiderunouteemme koteutti Aleksis Kivi »Seitsemässä veljeksessään», eivät ole harvinaisia Kalevalassa. Ihanimpana esiintyy kuitenkin suomalainen maisemasävy semmoisissa kohdissa, joissa luonto on vain sisäisten mielialojen kuvastimena. Esim. seuraavissa lyyrillisissä säkeissä, jotka ovat Kalevalan kauneimpia:
»Niin on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus, kuin keväinen päivännousu, kevät-aamun aurinkoinen; mitenkä minunki mieli, minun synkeä sisuni? On kuin laaka lammin ranta, kuin pimeä pilven ranta, kuin syksyinen yö pimeä, talvinen on päivä musta, viel' on mustempi sitäki, synkeämpi syksy-yötä.»
* * * * *
Millainen on sitten eläinkunta, joka kansoittaa näitä Kalevalaisia maisemia? Millainen kasvisto, joka antaa niille värin ja sävyn? Tuiki tuttua ja kotoista, jommoisena se on piirtynyt luonnonlapsen tarkkaan silmään.
Jalan neljän liikkuvista metsien asukkaista on Kalevalassa etumaisimpana karhu. Salojen kansa seurustelee sen kanssa samalla tuttavallisesti sekä arvonantavasti, sillä se tietää otsolla olevan »yhdeksän miehen voiman ja yhden miehen mielen». Se tuntee sen ulkomuodon ja merkitsee sen tärkeimmät piirteet täsmällisesti:
»lyhyt jalka, lysmä polvi, tasakärsä talleroinen, pää levyt, nenä nykerä, karva kaunis röyhetyinen.»