Se nimittää sitä »koverakouraksi», »karvalallukseksi», »karvaturvaksi» ja kuvailee sen elämäntapoja todenmukaisesti: kuinka se makailee talvet havumajassaan
»kengällä korean kuusen, katajikon kainalossa»,
kuinka se kesillä liikkuu ylt'ympäri metsiä »villakuontalona» taikka »pellavaskupona», syöpi sieniä, murtaa muurahaiskekoja, etsii »juuria punaisen putken, Metsolan mesipaloja» — ellei ole tottunut liharuokaan ja ruvennut rumille töille, jolloin se välistä ärsytettynä ja ähmissään kaatelee koivunpökkelöitä, vääntelee vesihakoja, määhkii marjamättähiä. Kansa on tuhlannut tälle jalolle otukselle, jonka vihaa se on aina peljännyt, mitä kauneimpia hyväilynimiä ja mainesanoja: »mesikämmen», »mesikki», »metsän omena», »metsän kaunis», »salon kulta», »salon armas», »aika poika», »pyylypoika» (= pesässä asuva poika), »vanha mies», »verkanuttu», »verkahousu», »mustasukka», »käpeä-kenkä», »rahakarva», »rahasaari» j.n.e. Sitä lepytellään erityisillä luvuilla keväällä karjaa laitumelle laskettaessa ja varoitellaan elämään sovinnossa. Ja jos se on taistelussa talvisaikaan saatu kaadetuksi, kohdellaan sitä yhä kunnioittaen ja hellävaroen. Metsästä tuotaessa se otetaan vastaan juhlallisilla menoilla, valituin lauluin ja lauseparsin, kannetaan juhlasaatossa pirttiin, jossa sitten komeat peijaiset sen kunniaksi pidetään ja vainajan korkeita sukujuuria muistellaan, ennenkuin ryhdytään karkeampiin toimiin: nylkemiseen ja lihan paloittelemiseen. Näissä peijaismenoissa, jotka häidenvieton ohella ovat Kalevalan suurin juhlatilaisuus, ilmenee karjalaisen heimon keskuudessa vallinnut, miltei uskonnollinen karhunpalvelus, samalla kuin niiden sekä häärunojen perinnäisissä vuorolauluissa ja toiminnoissa piilee suomalaisen draaman ensi itu. Tämmöiseen maineeseen on karhu voinut kohota vain semmoisilla seuduilla, missä ihmisen on ollut vaikea huonoilla aseillaan puolustaa asemaansa tätä pelättyä vihollista vastaan.
Muut metsänpedot, kuten susi, ilves ja kettu, ovat Kalevalassa karhuun verraton aivan syrjäasemassa. Sutta (eli hukkaa) pelkäävät vain naiset talviöinä pihamailla liikkuessaan. Repo on huomattu vaaralliseksi vain hanhilaumalle. Nämä eläimet ovat kaikki haluttua riistaa kalliin nahkansa vuoksi, niinkuin myös »näätä kultarinta», »talvinen jänis» sekä oksilla hyppelevä orava. Näädästä ja oravasta on sitäpaitsi pantu merkille liikkeiden sukkeluus, jäniksestä juoksun nopeus, jonka vuoksi tämä »ristisuu», »pitkäkorva», »kehräsilmä», »vääräsääri» kelpaa m.m. sanansaattajaksi Ainon kuoltua. Vikkelin eläimistä on kuitenkin kärppä (l. portimo), jonka liikkeisiin usein verrataan sukkulan sujahtelemista taitavan kutojan käsissä:
»niin sen suihki sukkulainen kuin on portimo pinossa (kuin kärppä kiven kolossa)».
Vesissä asustava saukko ja hylje, joka »luotansa lohia syöpi, sivultansa Siikasia», Kalevalan laulajille kuten pienimmät maan matoset, tai myyrät, hiiret, kusiaiset (mauriaiset). Onpa joukkoon sentään päässyt joku eläin, joka osoittaa laajempaa luonnontuntemusta kuin Suomenmaan rajojen sisällä välittömästi on mahdollista. Semmoisia on eteläisempiin seutuihin viittava »kamelivarsa» ja siili sekä Jäämeren läheisyyttä todistavat mursut ja valaat, joista viimemainittu on Suomen kansan kuvituksessa (kuten niin monen muunkin) kasvanut miehiä nieleväksi hirviöksi. — Lapinmaan peura sekä usein sen toisintona esiintyvä hirvi ei ole Kalevalassa saanut kovin suurta huomiota osakseen. Tosin kerrotaan (13—14 runoissa) laajasti, kuinka Lemminkäinen ansiotöikseen hiihtää Hiiden hirven »silosorkan» »Hiien peltojen periltä, Lapin lasten tanterilta», mutta tästä eläimestä ei saa muuta todellista kuvaa kuin sen, että se juoksee nopeasti ja on kovin äksy potkimaan. Tämä onkin luonnollista, sillä se ei ole tavallinen metsänotus, vaan mielikuvituksen luoma outo kuvatus, kyhätty kokoon mitä erilaisimmista aineksista:
»Hiiet hirveä rakenti, juuttahat poroa laati, pään panevi pökkelöstä, sarvet raian haarukasta, jalat rannan raippasista, sääret suolta seipähistä, selän aian aiaksesta, suonet kuivista kuloista. silmät lammin pulpukoista, korvat lammin lumpehista, ketun kuusen koskuesta, muun lihan lahosta puusta.»
Samanlaisen mahdottoman kummitusmuodon on saanut myöskin se kokko, joksi Pohjan akka muuttaiksen Sammon ryöstäjiä takaa ajaessaan:
»Jopa muuksi muutaltihe, tohti toisiksi ruveta: otti viisi viikatetta, kuusi kuokan kuolioa, nepä kynsiksi kyhäsi, kohenteli kouriksensa; puolen purtta särkynyttä, senpä allensa asetti, laiat siiviksi sivalti, peräpuikon purstuksensa, sata miestä siiven alle, tuhat, purston tutkamehen.»
Ja tästä kuten muista Kalevalan kokoista, vaakalinnuista ja lokeista käytetään runoissa niin suunnattomia mittasuhteita, että ajatus aivan tyrmistyy: