»Ei ole kokko suuren suuri, eikä kokko pienen pieni: yksi siipi vettä viisti, toinen taivasta lakasi, pursto merta pyyhätteli, nokka luotoja lotasi.»
tai:
»Suu sen on satoa syltä, kita kuusi koskellista, kieli kuutta keihäsvartta, kynnet viittä viikatetta.»
Muut linnut sensijaan ovat pysyneet luonnollisuuden rajoissa: pyyt, teeret, korpit, kuret, kajavat, tikat, kiurut, pääskyt, pulmuset, sotkat, joutsenet, allit, kyntörastaat, käet j.n.e. Ovatpa niistä monet kuvatut erinomaisen tarkasti ja havainnollisesti. Joutsenesta, »pyhästä linnusta», esim. mainitaan, että se uiskentelee joluen jokivesissä ja pesii ylhäällä pohjoisessa »suurimmalla suon selällä, tuiman tunturin laella». Hanhi on merkitty »kirjasiiveksi» ja »punasuuksi», sotka »siniseksi» linnuksi, tikka puussa kapuavaksi, kiuru pilviin katoavaksi, korppi keikkuvaksi ja varis vaakkuvaksi. Eloisin on kuva lokista, joksi Ilmarinen loihtii ryöstämänsä morsiamen, nuoremman Pohjan neitosista:
»Lauloi naisensa lokiksi luo'olle lokottamahan, veen karille kaikkumahan, nenät nienten niukumahan, vastatuulet vaapumahan. Nyt se lokkina lojuvi, kajavana kaakahtavi, kiljuvi vesikivillä, kartioilla kaljahuvi.»
Kauneimman sijan lintujen joukossa on kuitenkin saanut käki. Se on Suomen kansan varsinainen lempilintu, kevään lintu ja nuoruuden lintu: »kultarinta», »hopearinta», »tinarinta», »hietarinta». Sen yksitoikkoinen sointuva kukunta herättää vastakaikua kaikkien sydämissä. Sille uskovat nuoret toiveensa ja vanhat huolensa. Siltä odottavat neitoset tietoa sulhon saapumisesta ja muutkin onnea ja rikkautta. Senvuoksi sitä suojellaan ja suositaan. Sille jätetään kaskesmailla erityisiä kukuntapuita, joissa sen toivotaan kukkuvan illoin, aamuin sekä keskipäivälläkin. Sen kukunnan kullasta taotaan naulat kanteleeseen ja sen säveltahtiin sykähtelee sekä onnellisen että onnettoman sydän. Käen kukunnan vaikutus on kuvattu 4:en runon lopussa, jossa Ainon äiti tulkitsee kovaa kokeneen sydämensä tunteet kauniilla sanoilla:
»Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä; kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi, ve'et poskelle valuvi, kyynärän ikä kuluvi, vaaksan varsi vanhenevi, koko ruumis runnahtavi kuultua kevätkäkösen.»
Selvää on, että suomalaiset, joille lukemattomat järvet ja joet tarjosivat mainion tilaisuuden kalastukseen, myös tunsivat hyvästi eri kalalajit: »haleat» hauit, »sinervät» siiat, »kuleat» kuujat (järvilohet), »kyrmyniskat» ahvenet, »kinaiset» kiiskit, »nuljaskaiset» mateet sekä säret, säynäät, kuoreet, mujeet ja lohet. Tunsivatpa he niiden elintavat ja kutuajatkin: »hauki hallalla kutevi, ahven arka, kyrmyniska, sykysyt syvillä uipi, kesät kuivilla kutevi, rantasilla rapsehtivi». Mutta taaskin on runossa tapahtunut, että yksi kala, Tuonelan joen »suomuhauki», on kasvanut niin suureksi, ettei se mahdu mihinkään todellisuuden kaavoihin:
»Ei ole hauki pienen pieni, eikä hauki suuren suuri: kieli kahta kirvesvartta, hampahat haravan varren, kita kolmen kosken verta, selkä seitsemän venehen.»
Eikä paljon pienempi liene ollut sekään jättiläishauki, jonka selkään juuttuu koskessa samporetkeläisten vene ja jonka leukaluusta Väinämöinen laittaa itselleen maankuulun kanteleen.