Vielä suurempi hirmu kuin Tuonelan suomuhauki on Pohjolan porttia vartioiva käärme, arvatenkin samaa yhteistä alkujuurta kuin ne jättiliskot ja käärmeet, joiden kanssa kaikkien maiden tarulliset sankarit saavat voimiansa koetella. Se on kuvattu seuraavin sanoin:
»Käärme tiellä käänteleikse eessä portin poikkipuolin, pitelämpi pirtin hirttä, paksumpi patsasta portin, sata silmeä maolla, tuhat kieltä käärmehellä, silmät seulan suuruhiset, kielet pitkät keihovartta, hampahat haravan varren, selkä seitsemän venettä.»
Tarvitaan tietää synnyt syvät, ennenkuin tämmöinen hirviö saadaan siirtymään tieltä syrjään. Niissä sanoissa, joilla Lemminkäinen manaa sen matkoihinsa, kuvastuu kansan kauhu ja inho käärmettä kohtaan. Helposti ymmärrettävä on myös, että Tuonela, kaiken inhuuden ja onnettomuuden tyyssija, on täynnä kyitä, käärmeinä; niin hyvin makuusijoilla kuin oluttuopeissa niitä siellä matelee. Kansan usko on tehnyt kyykäärmeestä yksinpä myrkyllisen nuolenkin, jolla sokea paimen ampuu Tuonelan joella Lemminkäisen läpi maksan, kautta kainalon vasemman. Käärmeiden paljoutta vähän viljellyillä seuduilla muuten todistaa »kyisen pellon» kyntäminen, joka esiintyy Kalevalassa pari kertaa.
Niinkin pieniin eläimiin kuin ampiaisiin (»herhiläisiin»), mehiläisiin ja »mustiin» muurahaisiin ulottuu kansanrunoilijain huomio Kalevalassa. Varsinkin mehiläinen on tarkkaan kuvattu ja esiintyy usein. Se näyttää olleen oikea lempilintu sekin, koska sille annetaan semmoisia hyväilynimiä kuin »mehiläinen, meiän lintu, metsänkukkien kuningas», »simasiipi», »sinisiipi». Ja se tekee useampaan kertaan kauniita palveluksia ihmiselle: hakee Lemminkäisen äidille voiteita taivaasta, mettä Osmottaren oluviin ja Ilmarisen raudankarkaisu veteen.
Kotieläimistä on koira, hevonen ja lehmä tavallisimpia Kalevalassa. Koira esiintyy niin hyvin talonvartijana (esim. Pohjolassa) kuin metsänkävijän (Väinämöisen) ja matkamiehen (Kullervon) toverina. Sen tuntomerkit »villahäntä», »rauankarva» ja »pikkusilmäinen» viittaavat luultavasti sen lappalaisrotuisuuteen. Samaan päätelmään johtaa myös humoristinen kuvaus haukkuvasta Pohjolan koirasta:
»Aina haukkui linnan rakki, saaren vartio valitti, linnan lukki luksutteli, perän peltohon sysäten, peni julma juhmutteli, hännän kääten käppyrähän.»
Koira näyttää hyödyllisyydestään huolimatta olleen pikemmin halveksittu kuin arvossa pidetty eläin (»lihan syöjä, luunpurija, veren unelta vetäjä»), niinkuin osoittaa »koira» ja »rakki» nimien käyttäminen haukkumasanoina. Hevonen (hepo, uve, ori) sensijaan oli suuressa arvossa, varsinkin jos sattui olemaan »tulinen» juoksija. Väriltään se oli »ruskea» tai »tulipunainen», kuten suomalaisrotuinen tavallisesti on, toisinaan »liinaharja», »sukkajalka», »kuloharja» tai »laukki». Sen raisua juoksua kuvataan usein eloisasti:
»Senpä tukka tulta tuiski,
harja suihkivi savua.»
Senvuoksi kelpasivat sen liikkeet vertauskohdaksi muullekin nopealle vauhdille, esim. Vipusen laululle:
»Suu se syyteli sanoja, kieli laski lausehia, kuin on sälkö sääriänsä, ratsu jalkoja jaloja.»