Harvan, tuskinpa minkään maan kansanrunous esittänee ihmistä niin läheisessä yhteydessä ympäröivän luonnon ja sen eläin- ja kasvimaailman kanssa kuin Kalevala sen tekee. Suomalainen silmä on säilyttänyt harvinaisen paljon ja harvinaisen teräviä piirteitä näkemistään luonnonilmiöistä. Saattaa melkein sanoa, että Suomenmaan kasviston ja eläimistön huomattavimmat lajit ovat edustettuina Kalevalassa, väärentämättömässä muodossaan. Mutta runoutemme ei pyri suinkaan tyhjentämään tätä aiheenrikkautta eikä maalailemaan havainnollisesti luonnonesineiden kokonaiskuvia, kuten esim. homerolainen runous. Kalevala antaa vain nopeasti vilahtelevia yksityispiirteitä, värivaikutuksia, ääriviivoja. Homeron laulujen kuvaamistapa on plastillista, Kalevalan impressionistista. Edellisten väkevyys on rauhallisessa ulkonaisten muotojen esittämisessä, jälkimäisen vivahdusten rikkaassa väreilyssä ja sisäisessä rytmielossa. Tämä lakkaamatta piirteestä piirteeseen, ilmiöstä ilmiöön rientäminen särkee usein kokonaiskuvan, kasaa päällekkäin liian paljon aineksia, jotka eivät kuulu elimellisesti yhteen. Varsinkin kalevalainen säekerto (parallelismi), joka liittää uuden mielikuvan entiseen melkein joka säeparissa, on suurena syynä luonnottomiin ajatushyppäyksiin ja kokonaiskuvan häilyvään epämääräisyyteen. Se tarjoo samalla hyvän tilaisuuden niille liioitteluille, joista ovat valaisevina esimerkkeinä m.m. edellämainitut suunnattoman suuret kokot ja käärmeet, hauit, ja härät, tammet ja puolukat. Ilmanalamme utuisen hämäryyden syyksi niitä tuskin käynee lukeminen, tuskinpa katseen puuttuvan terävyydenkään syyksi, sillä onhan se, kuten edellä on osoitettu, tavoittanut luonnon ilmiörikkaudesta monet piirteet niin kirkkaasti ja täsmällisesti kuin toivoa saattaa. Ja paisutuksissakin pitää aisti kiinni aina ilmiöön kuuluvista ominaisuuksista, vaikka se kasvattaa ne erä erältä yli luonnollisten mittasuhteiden: ihmekokolla on siivet ja pyrstö ja nokka, hauilla hampaat j.n.e. Tämmöiset liioittelut todistavat vain ajatuksen nuoruutta ja mielen lapsellista herkkyyttä. Epäilemättä ovat ne »partasuut urohot», jotka Karjalan saloilla muistissaan säilyttivät ja edelleen kehittelivät Kalevalan runoja, tunteneet samanlaista naiivia mielikuvituksen iloa kuvatessaan esim. Pohjolan härän mitattomuutta kuin lapset tuntevat, kun he kilpailevat keskenänsä keksimällä toinen toistaan mahdottomampia ominaisuuksia jollekin esineelle. Se on jonkunlaista hengenvoimistelua sekin, vaikka sangen alkeellista laatua. Siinä suhteessa Kalevala on ja pysyy aina nuorten kirjana, ihmeellisenä muistomerkkinä Suomen kansan lapsuudenpäiviltä.
LOITSU JA TAIKA KALEVALASSA
Esittänyt F.A. Hästesko
Kalevalan loitsurunot, ollen vain liitoksia muitten runojen välissä, eivät ole niin monipuolisia, eivätkä edusta kaikkia lajeja, että niistä voisi saada kokonaiskuvaa suomalaisesta loitsurunoudesta. Mutta samalla loitsiminen ja siihen läheisesti liittyvä taikominen kuitenkin muodostavat siellä niin huomattavan sijan, että Kalevalaa ymmärtääkseen täytyy tutustua myös tähän puoleen kansan uskoa.
Vihkosessa »Ihminen ja luonto Kalevalassa» on jo osoitettu se läheinen suhde, mikä vallitsi luonnon ja ihmisen välillä. Luonto ei esiintynyt Kalevalan kansalle kuolleena, vaan elollisena olentona, joskin tuo elollisuus yleensä oli vain mielikuvituksen tuotetta eikä todella olevaksi oletettua. Loitsu, jolla luontoa pyritään hallitsemaan, perustuu toiselta puolen ajatukseen, että ollaan tekemisissä todella elävän olennon kanssa ja toiselta puolen siihen varmuuteen, että ihminen sanansa voimalla voi ajatella luontoa käskevänsä. Niinpä hän tautia parantaessaan luulottelee lukevansa loitsujaan elävälle olennolle, jommoiseksi tautia yleensä kuviteltiin; taikkapa karjalle menestystä pyytäessään hänen ajatuksissaan kulkevat monen monet haltijat, joitten apua hän odottaa. Loitsiessaan taas esim. veren juoksua pysähtymään tai manatessaan rautaa sen pahoista töistä, hän ajatellen itseään luontoa voimakkaammaksi asettuu käskijän asemaan: »seiso, veri, niinkuin seinä!» j.n.e.
Suomalaiselle loitsurunoudelle kaikkein ominaisimpia piirteitä on se, että loitsu sellaisenaan ei auta, ellei loitsija tunne sen esineen tai asian alkuperää, syntyä, jota hän loitsun kautta tahtoo muuttaa. Vasta tietäessään käärmeen synnyn on loitsijalla täysi valta; sen yli; tauti voidaan karkoittaa, kun on tiedossa, mistä se on saanut alkunsa; pakkanenkin voidaan tuhotöistä estää, jos tunnetaan sen synty j.n.e. Syntyjen syvien laulaminen ja taitaminen on Kalevalassa miehuuden mitta. Se on mietiskelevän suomalaisen luonteen tunnusmerkki.
Kalevalan loitsuissa esitetään useita synlyrunoja. Sellainen on esim. käärmeen synty. Kun Lemminkäinen kutsumatta lähti Pohjolan häihin oli hänellä, kuten hänen äitinsä ennusti, monet vaarat tiellä tarjona. Viimeisenä oli hirveän suuri, pirtin hirttä pitempi ja portin patsasta paksumpi käärme, joka vartioi Pohjolan porttia. Ohi päästäkseen Lemminkäinen siinä kyllä luki kaikki käärmelukunsa, mutta »ei sitä mato totellut, ain' ylös kähäelevi, ylös kielin kiehahtavi, suin ylös suhahtelevi, pään varalle Lemminkäisen». Kun eivät enää muut luvut auttaneet tarttui Lemminkäinen voimakkaimpiin sanoihin, käärmeen synnyn lukemiseen:
Syöjätär, paha olento, sylki veteen. Tuuli tuuditteli sylkeä meren selällä kuusi vuotta ja seitsemän kesää. Siinä vesi sen pitkäksi venytti, päivä paistoi pehmeäksi ja vihdoin aalto ajoi rannalle. Sattui kolme Luonnotarta kulkemaan rannalla, näkivät sylen siinä ja arvelivat itsekseen:
mipä tuostaki tulisi, kunpa luoja hengen loisi, tuolle silmät siunoaisi?
Luoja sen kuuli ja sanoi: