Kesät se sitten eleli kylmissä hetteissä ja suurilla soilla, mutta talvisin aina nousi metsiin, lepikköön ja koivikkoon. Siellä se kylmi puita ja heiniä, puri puut lehdettömiksi, kanervat kukattomiksi. — Se oli synty pahantapaisen Pakkaspojan.
Synnyn lukemalla oli loitsija saanut kysymyksessä olevan pahan valtaansa. Nyt oli hänen mahdollista hyvin suoriutua tehtävästään: tuli vain lukea tarvittavat sanat, joilla joko manattiin paha pois tai parannettiin sen aikaansaamat viat. Voimakkaimmat manaussanat on Kalevalassa pantu Antero Vipusen suuhun hänen loitsiessaan pois sitä kummaa tuskaa, minkä hän sisässään tuntee. Ankara oli kipu ja outo oli tauti, siksi hän lukikin monenkertaiset tautien syntysanat: joissakin niistä tämänkin taudin alku varmaan tuli mainituksi. Nyt oli itse tauti manattava pois: jos olet tauti tuulen tuoma, niin mene tuulen tietä myöten —; jos olet vieno veen vetämä, niin vieno vetehen mennös, alle aaltojen ajaite —; lienet kalman kankahalta, niin pakene kalman kankahalle —; jos metsän hiiden hinkalosta olet, pakene sinne jälleen —; ja
tuonne sinun manoan — Pohjan pitkähän perähän, Lapin maahan laukeahan, ahoille vesattomille, maille kyntämättömille, kuss ei kuuta aurinkoa, eikä päiveä ijässä.
Siellä on taudilla muka onnellinen olo, siellä on puihin hirviä hirtetty, siellä on syödä nälkäisen taudin. — Väliin ikäänkuin irroitetaan taudin juuria:
Lähe nyt kumma kulkemahan, maan paha pakenemahan, ei täällä sinun sijoa, siankana tarpehella, muunne muuttaos majasi etemmä elosiasi, isäntäsi istumille, emäntäsi astumille.
Koetetaan hyvälläkin, luvataan kyyti antaa:
josp' on kyytiä kysynet, anonet ajohevoista, kyllä mä sulle kyyin laitan ja annan ajohevoisen: hiiess' on hyvä hevonen, punatukka tunturissa, jonka turpa tulta tuiski, nenä varsin valkeata.
Toisinaan täytyy turvautua uhkauksiinkin:
Kun et vääjänne välehen, eronne emotoin rakki, saan minä kokolta kourat, veren juojalta vekarat, joilla konnat kouristelen, ilkeät ikiasetan.
Yhä uudelleen neuvotaan paikkoja, mihin taudin pitäisi mennä: