Esittänyt F.A. Hästesko
Tuntunee omituiselta puhua mielikuvituksesta Kalevalassa, joka kokonaan on mielikuvituksen varaan rakennettu. On siis jotenkin rajoitettava tätä kysymystä. Kun asetan mielikuvituksen todellisuuden vastakohdaksi ymmärrän silloin sellaisia mielikuvituksen luomia, jotka ovat todellisuuden ulkopuolella. Näin jää tarkastelusta pois esim. miten kansa mielikuvituksessaan on muodostanut sellaisia tapahtumasarjoja, jotka nyt koottuna ja järjestettynä muodostavat yhtämittaisen Kalevala-runoelman. Samoin se vilkas mielikuvitus, mikä on ollut tarpeen sellaisen rikkaan kuvakielen syntymiseen, mikä tässä runoelmassa esiintyy j.n.e.
Aivan sivumennen tahdon vain mainita kansan uskonnolliset käsitykset, jotka tosin mielikuvituksen avulla, mutta kuitenkin todella vallinneen uskon pohjalla ovat syntyneet. Vain mielikuvituksessaan he tietysti näkivät ne monet haltijat, jotka heitä auttoivat tai vahingoittivat jokapäiväisessä elämässä. Miten läheiseksi jumaluusolentojen ja ihmisten väli oli kuviteltu, näkyy useista kohdin Kalevalaa. Kun Lemminkäisen Pohjolan matkallaan tulee mennä tulisen kuopan yli, joka oli täynnä kuumia kiviä, niin hän rukoilee Ukkoa satamaan lunta ja Ukko sataakin sitä sauvan varren korkeudelta. Ainon äiti taasen lohduttaakseen itkevää tytärtänsä tarjoaa hänelle ihanaa pukua, jonka hän itse ennen nuorena tyttönä oli saanut Kuuttarelta ja joka sitäpaitsi oli Kuuttaren oma kutoma. Jopa niin läheiseksi on tuo suhde ajateltu, että Päivä, Kuu ja Tähti käyvät saaren kuulua Kyllikkiä kosimassa pojillensa, vaikka Kyllikki ei heille antanutkaan suostumustaan. Saman Kyllikin sitten Lemminkäinen sai puolisokseen. — Mielikuvituksessaan kansa loi itselleen kuvan Tuonelasta, asuinpaikasta kuoleman jälkeen. Tuonelan musta kuohukoskinen joki ympäröi kuolleitten valtakuntaa. Tuonen tumma tytti saattaa tulijan joen yli. Elämä muuten siellä on maanpäällisen elämän kaltaista, siellä juodaan olutta, pestään vaatteita Tuonelan joessa, kuten ennen elävien mailla. Huonompaa, kamalampaa se kuitenkin on. Syyllisten vuoteet siellä ovat palavista kivistä, peitteet kyillä ja käärmeillä pujotettuja.
Voimakkaan mielikuvituksen avulla on kansamme nähnyt luonnon niin elävänä edessään, kuin se sille on ollut. Eläimet, kasvit ja kuolleet esineetkin saivat sen ajatuksissa hengen ja näyttäytyivät sille toimivina, puhuvina ja tuntevina olentoina. Edellä olleessa vihkosessa on siitä runsaasti esimerkkejä, joten tämäkin kohta tässä jääköön syrjään.
Läheisesti luonnon elolliseksi ajattelemiseen liittyy se mielikuvitus, mikä on luonut sellaiset loitsut, etenkin syntyrunot, ja loitsuille omistetun voiman, mistä edellä on jo ollut puhetta. Tosin tämäkin kaikki on syntynyt varman uskon kannattamana, mutta niissä on kuitenkin mielikuvituksellakin niin suuri osa, että otan tähän vielä muutaman esimerkin.
Syntyrunoista on suurimpia esim. raudan synnyn kuvaus: Ukko ilmoinen Jumala synnytti kämmeniään vastakkain hieroen kolme Luonnotarta. Ne kävivät aikojen alussa pilven äärtä myöten ja pudottivat maahan maitoansa. Siitä ol raudan alku. Rauta tahtoi tavata veljeänsä tulta ja meni sen luo, mutta tuli oli polttaa raudan kuoliaaksi, niin että se töin tuskin pääsi pakenemaan suohon. Siellä se piili vuoden, kaksi, kolme. Susi juoksi suota myöten, painoi maahan syvän jälen ja siihen kohosi rautaruostetta. Seppo Ilmarinen syntyy tällä välin, sattuu suden jälille, näkee raudan kurjan tilan ja arvelee viedä sen tulen yhteyteen. Kuullessaan tulta mainittavan rauta pelästyy, mutta Ilmarinen lohduttaa sitä sanoen sen siellä vain kauniiksi kasvavan. Seppä lietsoo rautaa kuumassa ahjossa. Tukala on raudan asema ja se pyrkii pois sieltä. Mutta Ilmarinen aavistaa jo sen pahat tavat ja kysyy, kasvaisiko se ehkä kauheaksi, kovin raivoksi rupeaisi, jos pääsisi tulesta pois. Siinä silloin vannoo rauta raukka vaikean valansa ahjolla ja alaisimella ei koskaan syövänsä omaa sukuaan, ihmistä:
onpa puuta purrakseni, kiven syäntä syöäkseni, etten veistä veikkoani, lastua emoni lasta.
Siitä seppo Ilmarinen takoo raudan keihäiksi, kirveiksi ja kaikenlaisiksi kaluiksi. Mutta terästämistä se vielä kaipaa. Mehiläistä hän pyytää tuomaan karkaisuaineita. Mutta mehiläisen niitä etsiessä herhiläinen hiiden lintu äkkiä tuokin käärmehen kähyjä, madon mustia mujuja. Ilmarinen pettyy, luulee niitä Mehiläisen mesiksi ja kastaa niihin raudan. Siitäpä rauta raivoksi rupesi:
petti vaivainen valansa, veisti raukka veljeänsä, söi kuin koira kunniansa, sukuansa suin piteli.
Vetisillä mailla tavattava raudan ruoste, raudan alku ja sen taipumus tehdä ihmiselle vahinkoa on siinä mielikuvituksen avulla koetettu selittää ja sovittaa yhteen.