Yhtä suuria ellei suurempiakin hyppäyksiä tekee kansan mielikuvitus esittäessään, mitä kaikkia asioita loitsun avulla oli mahdollista toimittaa. Olkoon siitäkin vielä esimerkkinä Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta. Kun Väinämöinen suuttuneena Joukahaiseen alkoi loitsia, niin koko luontokin hänen edessään vapisi:
järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.
Kurja oli Joukahaisenkin asema: pajupehkon Väinämöinen lauloi hänen länkiinsä kasvamaan, reen kultalaidan lauloi lampiin haoiksi, helmiletkun ruoskan ruo'oksi meren rannalle, laukkipään hevosen kosken rannalle kiviksi. Miekan kultakahvan hän lauloi salamoiksi taivaalle, jousen kaariksi vesien päälle, nuolet haukkoina ilmassa kiitämään, koiran maahan maakiviksi. Lakki miehen päästä kohosi pilven kokaksi, viitta taivaalle hattaroiksi, vyö linnunrata-tähdistöksi, kintaat painuivat järveen lumpeiksi. Itse Joukahaisen hän lauloi suohon yhä alemmas ja alemmas, niin että virta jo jalkoja veti, hiekka silmiä hioi..
Esimerkkinä taikojen kuvitellusta voimasta olkoon seuraava. Kun Kalevalan miehet Pohjolassa ilmoittivat Sammon jaolle saapuneensa eivätkä pohjolaiset siihen suostuneet, täytyi Väinämöisen tarttua taikatoimeen. Nukutettuaan ensin soitollansa Pohjolan kansan uneen, hän unineulalla siteli ja univoiteella siveli nukkuvien silmät, niin että he painuivat pitkään sikeään uneen. Sillä aikaa oli sammon ryöstäjillä hyvä tilaisuus mielin määrin mellastaa kivimäessä ja korjata Sampo veneeseensä.
Mutta käykäämme vihdoin tarkastamaan sellaisia kohtia, missä kansan mielikuvitus ilman minkäänlaista luulottelunkaan tukea vapaana ja laajana lainehtii. Mielikuvituksen esteetön liitely tuntuu laulajasta miellyttävältä ja kevyeltä, ei ihme että silloin joskus säkeitten läpi pilkistää partasuun laulajan hymyilevä, leikillinen mieli. Laulaja tuntee itsekin laulavansa satua, jolle ei mikään taikausko anna uskottavuuden leimaa.
Ensinnä silloin johtuu mieleen Väinämöisen Vipusessa käynti. Väinämöinenhän oli taivaankaarella istuvalle Pohjan immelle luvannut veistää veneen värttinän palasista. Laulamalla hän sen laati ja vesille sen tuli mennä käsillä siihen koskematta. Mutta kesken veneen tekoa häneltä puuttui kolme sanaa; ilman niitä vene ei valmistunut. Turhaan Väinämöinen etsi sanoja pääskysen päälaelta, kesäpeuran kielen alta, suusta valkean oravan. Turhaan hän kävi Tuonelassa niitä hakemassa, sieltä ei niitä annettu. Vihdoin hänen täytyi turvautua vanhaan kuuluisaan loitsijaan Antero Vipuseen, joka kuitenkin kauvan oli kuolleena maassa maannut ja vahva metsä jo peitti hänen hautansa:
haapa kasvoi hartioilla, koivu kulmilla yleni, leppä leukaluun nenässä, pajupehko parran päällä, otsalla oravikuusi, havuhonka hampahilla.
Mutta Väinämöinen ei sittenkään epäillyt mennä hänen luokseen. Hän kävi ensin seppo Ilmarisella teettämässä rautaisen korennon, johon sisälle pantiin terästä ja päälle vedettiin pehmeämpi rauta. Miekallaan hän kaatoi puut Vipusen haudalta, syöksi rautaisen korennon hänen suuhunsa. Siitä virsikäs Vipunen heti heräsi unesta ja puraisi korentoa hampaillaan, mutta ei tiennyt terästä purra sen sydämestä. Silloin Vipunen
avoi suunsa suuremmaksi, nieli miehen miekkoinensa, kulahutti kulkkuhunsa tuon on vanhan Väinämöisen.
Vaikeaksi alkoi kuitenkin Vipusen olo käydä: hän muisteli eläissään syöneensä uuhta ja vuohta, lehmää ja sikaa, vaan ei vielä tällaista palaa. Pelästyi myös Väinämöinen ja arveli jo tuhonsa tulleen. Mutta kekseliäisyyttään hän ei menettänyt: