veitsi on vyöllä Väinämöisen, pää visainen veitsessänsä, tuosta hän teki venosen, — soutelevi, luitelevi suolen päästä suolen päähän, souteli joka sopukan, joka supun suikerteli.
Ei vielä käynyt Vipunen laulamaan. Silloin Väinämöinen
löihen itsensä sepoksi —
painoi paitansa pajaksi,
hiat paian palkehiksi,
turkkinsa tuhottimeksi,
housut hormiksi rakensi,
sukat hormin suulliseksi,
polvensa alaisimeksi,
vasaraksi kyynäspäänsä.
Siinä hän takoi yön lepäämättä, päivän pysähtymättä. Vipunen jo
hätääntyi. »Mi sinä lienet miehiäsi?» hän kysyi. »Olen jo syönyt sata
urosta, tuhonnut tuhannen miestä, mutta en ole vielä moista syönyt:
syet suuhuni tulevat, kekälehet kielelleni, rauan kuonat kulkkuhuni.»
Ja nyt alkoi hän loitsia pois tuota pahaa. Luki hän siinä tautien synnyn tiedustelut, luovutussanat, apusanat, pelotussanat. Mutta Väinämöinen oli olevinaan vain hyvin rauhallinen, väitti itsellään olevan hyvän olon ja ruokaakin kylliksi, vieläpä uhkasi lujemmin lyödä moukarillaan, ellei saisi kuulla sanoja, oikeita syntysanoja, sillä »ei sanat salahan joua, eikä luottehet lovehen».
Silloin virsikäs Vipunen, — jonk oli suussa suuri tieto, mahti ponneton povessa, aukaisi sanaisen arkun, virsilippahan levitti, lauloaksensa hyviä, — noita syntyjä syviä, ajan alkuluottehia, joit ei laula kaikki lapset ymmärrä yhet urohot.
Ja hän »lauloi synnyt syitä myöten, kuinka luojansa luvalla itsestänsä ilma syntyi, ilmasta vesi erosi, veestä manner maatelihe, manterelle kasvut kaikki». Vielä hän »lauloi kuun kuvoannasta, auringon asetannasta, ilman pielten pistännästä, taivosen tähytännästä.» Voimakasta oli hänen laulunsa, ei oltu sellaista ennen kuultu. Pääksytysten hän päivät lauloi, yhytysten yöt saneli ja »suu se syyteli sanoja, kieli laski lausehia kuin on sälkö sääriänsä, ratsu jalkoja jaloja». — Kun Väinämöinen oli kylliksensä saanut sanoja kuulla, palasi hän veneellensä ja voitonvarmana ilmaisi seppo Ilmariselle hyvin suoritetun matkansa tulokset: »Sain sanat salasta ilmi, julki luottehet lovesta.»
Hupia vailla ei ole sekään tapaus, mikä samporetkeläisille sattuu. Laskea karittelevat Kalevalan miehet purrellaan Pohjolaa kohti, kulkevat onnellisesti jo monien koskien läpi, monien karisalmien kautta, niin keskellä merta, väljillä vesillä, pursi seisahtuu juoksemasta Mikä siellä esteenä?
Se on Seppo Ilmarinen, toinen lieto Lemminkäinen, pistivät melan merehen, lastun kuusen lainehesen, päästeä nytystelevät tuota purtta puutoksesta.
Mutta ei pääse vene irti. Väinämöinen kehoittaa Lemminkäistä tarkastamaan, mihin vene on tarttunut. Lemminkäinen katsoo veneen alle: