ei ole veno kivellä, ei kivellä, ei haolla, vene on hauin hartioilla, veen koiran konkkaluilla.
Lemminkäinen tempaa miekkansa ja iskee veneen alle, mutta silloin »itse vierähti vetehen, kourin aaltoihin kohahti». Ilmarinen vetää Lemminkäisen tukasta takaisin veneeseen ja pilkkaa hänen onnettomuuttaan, mutta itse iskiessään kalaa hänen miekkansa murenee kappaleiksi ja vene yhä on paikoillaan. Väinämöinen vihdoin melallaan lyö haukea; sen pää saadaan veneeseen, mutta pursto putoaa pohjaan. Hauin leukaluusta Väinämöinen saa itselleen kanteleen.
Lisättäköön vielä Ilmarisen Tuonelan hauin pyyntö. Pohjolan tyttären saadakseen täytyy Ilmarisen Tuonelan joesta pyytää hauki. Voidakseen työnsä suorittaa hän morsiamensa neuvosta takoo suuren kokon, »vaakalinnun», jolle »kourat rauasta kuvasi, teräksestä temmottimet, siiviksi venehen vieret». Itse hän nousee kokkonsa selkään ja neuvoo sitä menemään Tuonelan joelle. Kun Ilmarinen haroo Tuonelan jokea, hyökkää vetehinen hänen kimppuunsa, mutta kokko pelastaa hänet painamalla vetehisen takaisin jokeen. Ja siinäpä »jo tulevi tuonen hauki, veen koira vengottavi», eikä olekaan se mitätön elävä: hampahat ovat haravan varren pituiset, kita kuin kolme koskea, selkä kuin seitsemän venettä. Se tahtoo hyökätä Ilmarisen kimppuun, mutta samalla huomaa kokkokin sen ja iskee kyntensä siihen vasten suomuja. Syntyy ankara kaksintaistelu. Hauki painautuu veden alle vetäen kokon mukanaan, mutta silloin kokko ponnistaa voimiaan, kohoaa ylös, niin että mustat mudat veden päälle nousee, iskee uudelleen toisen kyntensä haukeen toisen rannan kallioon. Kilpistyy kynsi kalliosta, uudelleen painuu hauki pohjaan ammottavine arpineen. Vielä kolmannen kerran kokko ponnistaa, saa hauin kynsiinsä ja nostaa kuin nostaakin sen »päälle selvien vesien». Niin lähti kalasta suomuksia ja kokosta höyheniä, ettei vettä vedeksi eikä ilmaa ilmaksi olisi tuntenut. »Omenatammen» oksalle kokko kaloineen istahtaa ja vaivansa palkaksi maistelee saalistaan. Mutta kun Ilmarinen kokkoa siitä moittii, niin se sydäntyy, kohoaa ilmaan ja lentää pilvenreunalle, niin että
pilvet liikkui, taivot naukui, ilman kannet kallistihe, katkesi Ukolta kaari, kuulta sarviset sakarat.
Pyydän enää viitata leikillisen ja vapaan mielikuvituksen sellaisiin luomiin kuin esim. Ilmarisen yritykseen takoa itselleen kullasta morsianta (37 runo) ja Väinämöisen soittoon, jolla hän koko luonnon lumoaa (41 runo).
Jo tässä esityksessä ja siellä täällä muissa tämän sarjan vihkosissa on tullut mainituksi esimerkkejä siitä mielikuvituksesta, joka muuttelee esineitä ja asioita todellisuutta suuremmiksi tai pienemmiksi. Sellainen oli äsken mainittu Tuonelan hauki ja sitä tavoitteleva kotka, sellainen se iso tammi, joka kasvoi taivaalle, esti pilvet juoksemasta, auringon paistamasta ja niin synnytti ainaisen yön maailmaan. Sellainen oli se suuri härkä, joka Pohjolan häihin tapettiin, sen kun
Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Kemijoella, sata syltä sarvet pitkät, puolta toista turpa paksu, viikon kärppä kääntelihe yhen kytkyen sijalla, päivän lenti pääskyläinen härän sarvien väliä, — kuun juoksi kesäorava häpähältä hännän päähän. —
Niinpä runokin siitä sanoo: »ei ollut suuri, eikä pieni, olihan oikea vasikka». — Hirveä oli se aitakin, joka ympäröi Pohjolan pihaa, kun Lemminkäinen sinne matkasi häitten viettoon:
aita oli rautainen rakettu, teräksinen tarha tehty, sata syltä maa emähän, tuhat syltä taivosehen, keihäillä seivästetty, maan mauilla ajastettu, alahatse kyy matavi, alemmaksi aita pantu, ylähätse lintu lensi, ylemmäksi aita pantu.
Toiset esineet taasen ovat mitättömän pieniä kuten se pieni, mutta sitten suureksi jättiläiseksi kasvava mies, joka kaatoi ison tammen. Samanlainen oli se mies, joka Pohjolan häihin tuon hirveän sonnin tappoi, hänkin näet »alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan.»