Elias Lönnrot sanoo vertaillessaan kansanrunon ja taiderunon laatua keskenään: »Kummallakin, niin kansan, kun oppineitten runoilla on oma arvonsa ja etuisuutensa, sitä emme tahdo, emmekä taida vastustella. Mutta toinen toisensa rinnalla niitä pitäen näemmä edellisissä luonnon, jälkimäisissä moninaisuuden voittavan. Kansanrunoja siitä syystä ei juuri saatakaan tehdyiksi sanoa. Niitä ei tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä, syntyvät, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän huoletta. Oppineitten runot siinä kohta erotaksen kansanrunoista, etteivät ole ajatuksesta syntyneitä, vaan ajattelemalla tehtyjä. Tekijää ei pakoteta sydämensä kyllyydestä runoilemaan, vaan runoilee omalta päättämältänsä. Siinä on muuttunut työksi, mikä kansanrunoissa oli ilmauma; elävän käen ääni metsässä kuvakäen kukunnaksi seinäkelloissa; luonnon puro kaivetuksi vesiojaksi; luontainen metsä istutetuksi puistoksi. Oppineitten runoelmissa pilvi itsestänsä ei ala sataa, vaan ensinnä tehdään pilvi, jonka sitte annetaan sataa, se on: oppinut runoille ruvetessansa ensin kokee mielensä ja sydämmensä sillä aineella täyttää, josta päätti runoilla. Mikä siis on kansanrunoissa se omaisuus, jossa enimmästi tekorunoista erotaksen? Se on luonto ja teeskentelemättömyys; sula mielen ilmotus ilman mitään salaamatta, mitään ulkoa lisäämättä.» — Ehkei tämä ero täydelleen pidäkään paikkaansa, niin on se kuitenkin pohjaltaan oikea. Kansanruno on kaikessa tapauksessa välittömästi syntynyttä, laulajan mielialan itsestään tapahtuva purkautuminen:
emp' ois outo ollenkana, saattamaton saanutkana, ruvennut runon tekohon, vaan tuli iso ikävä se minun pani pakolla, sepä työnti työntämällä.
Luonnon kanssa läheisessä yhteydessä oleminen ja sen erottamaton liittyminen kansanmiehen ja -naisen elämään taasen antaa runsaimmat aiheet laululle ja muodostaa sen laajimman liikkumisalan. Niin tunnustaa runo itsekin, että sen ainekset ovat luonnosta ja elämästä saatuja: karjassa Muurikin ja Kimmon jälessä kulkiessaan heiniä ja kanervia polkiessaan ja kuullessaan sateen pieksännän ja tuulen huminan on ihminen ne löytänyt. Niin ovat siis, runon omilla sanoilla ilmaistuna, laulajan tunteet ja ajatukset:
tieohesta tempomia, kanervoista katkomia risukoista riipomia, vesoista vetelemiä, päästä heinän hieromia, raitiolta ratkomia, paimenessa käyessäni, läsnä karjan laitumilla, metisillä mättähillä, kultaisilla kunnahilla, mustan Muurikin jälessä, Kimmon kirjavan kerällä. Vilu mulle virttä virkkoi, säe saatteli runoja, virttä toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat, linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia.
(1 runo 53—70 säkeet).
Toiselta puolen tällaiseen yksinäisyyteen liittynyt raskas mieliala on antanut alun runoille:
kyllä huoli virttä tuopi, kaiho kantavi sanoja, mure virttä muistuttavi, miel'alaset arveloita.
(Kanteletar II, 131).
Millaisessa suhteessa ovat sitten Kalevalan lauluissa luonto ja ihminen keskenään? Pääseikka, joka on pohjana koko tälle suhteelle, on se, että kansamme ei ole nähnyt ympärillään olevaa luontoa kuolleena, vaan elollisena, ihmisen elämää ymmärtävänä, sen tunteisiin, iloon ja suruun osaaottavana. Yksinäisyydessään on, kuten Lönnrot sanoo, kansamme etsinyt seuralaisen luonnon esineistä linnuista, kaloista, puista, kukista, kivistä, kannoista, järvistä y.m., joille se on kuvitellut hengen ja elämän, mielen ja kielen. Sellainen ajatus käy selvästi Kalevalankin runoista esille. Niin valittaa Väinämöinen jouduttuaan vieraalle Pohjolan rannikolle siellä puittenkin olevan hänelle tylyjä:
kaikki täällä puut purevi, kaikki havut hakkoavi, joka koivu koikkoavi, joka leppä leikkoavi.