Ainoastaan tuuli ja päivä, jotka ovat samoja kuin kotiseuduillakin, ovat hänelle tuttuja:
yks' on tuuli tuttuani,
näillä mailla vierahilla,
päivä ennen nähtyäni.
äkki-ouoilla ovilla.
(7, 259—266).
Samoin suree morsian, että hänen kotoa lähdettyään niin että hänen kaikki muuttuu vieraaksi, niin että hänen joskus palatessaan
muut ei tuntene minua kuin ne kaksi kappaletta alimmainen aian vitsa, perimmäinen pellon seiväs, nuo on piennä pistämäni, neitona vitsastamani.
(24, 407—412).
Tai miten kauniisti kuvaakaan runo sitä osanottoa, millä luonto suree onnettoman Kullervon sisarensa turmelusta. Kun Kullervo uudelleen tuli tuolle onnettomuuspaikalle, niin hän näki, miten
siin itki ihana nurmi, aho armahin valitti, nuoret heinät hellitteli, kukutti kukat kanervan: eikä noussut nuori heinä, kasvanut kanervan kukka ylennyt sialla sillä, tuolla paikalla pahalla.
(36, 307—316).
Tällaisesta luonnon elonnoimisesta ei ollut pitkä askel ajatella luontoa puhuvaksi olennoksi. Siksipä ihminen usein saattoikin keskustella ja vaihtaa tunteita ja ajatuksia luonnon esineitten kanssa. Miten monta kertaa esiintykään esim. lintu neuvonantajana ihmisen toimissa. On esim. Väinämöinen kylvämässä löytämiänsä ohran siemeniä, mutta ei vielä tunne, miten ne kasvaisivat. Silloin tirskuu tiainen neuvon: