(33, 109—122).
Kokolta, ilman linnulta, Lemminkäinen kysyy äitiään, kun hän saarelta palattuaan näkee kotinsa hävitetyksi ja omaisensa kadonneiksi:
oi sie kokko lintuseni, etkö saattaisi sanoa, miss' on entinen emoni, missä kaunis kantajani, ihana imettäjäni.
(29, 486—490).
Mutta »ei kokko mitänä muista, eikä tunne tuhma lintu».
Molemminpuolista hyväntahtoisuutta osoittaa Väinämöisen ja kokon välinen keskustelu. Väinämöinen oli tiaisen neuvosta kaatanut kasken ja jättänyt yhden koivun kasvamaan. Tulee kokko ja kysyy:
miksipä on tuo jätetty koivahainen kaatamatta, puu sorea sortamatta?
Väinämöinen selittää sen jätetyksi:
lintujen lepeämäksi kokon ilman istumiksi.
Kiitollinen kokko lausuu: