hyvinpä sinäki laait, heitit koivun kasvamahan, puun sorean seisomahan, linnuille lepeämäksi, itselleni istumiksi
(2, 268—280).
ja palkaksi sytyttää Väinämöisen kasken tuleen.
Eivätkä ainoastaan linnut, vaan muutkin eläimet haastelevat ja tuntevat. Aino neidon kuolemasta tuo jänis ensimäisenä surusanoman kotiväelle:
jop' on kaunis kaatununna, tinarinta riutununna, sortunna hopeasolki, vyövaski valahtanunna, mennyt lietohon merehen, alle aavojen syvien, sisareksi Siikasille, veikoksi veen kaloille.
(4, 427—434).
Marjatta neito taasen kuulee aholla kävellessään, miten puolukka pyytää häntä poimijakseen:
tule neiti noppimahan, punaposki poimimahan, tinarinta riipomahan, vyövaski valitsemahan, ennenkuin etana syöpi, mato musta muikkoavi.
(50, 83—88).
Ja kun Marjatta-neidon poika sitten on kadonnut ja hän sitä etsii, niin tähdeltä, kuulta ja päivältä hän tiedustelee lastansa. Päivä sen taitaakin ilmaista: