tuoll' on pieni poikuesi, kultainen omenuesi, onp' on suossa suonivyöstä, kankahassa kainaloista.
(50, 417—420).
Samoin Lemminkäisen äiti etsiessään poikaansa, joka Pohjolanmatkalla oli joutunut turmion omaksi, kyseli häntä puilta. Mutta
puu puheli, honka huokui, tammi taiten vastaeli: on huolta itsestänikin huolimatta poiastasi.
Eivät myöskään tie eikä kuu tienneet, mihin Lemminkäinen oli joutunut ja vasta päivän valpas silmä oli nähnyt, että hän oli
kaotettu, kuoletettu Tuonen mustahan jokehen, Manalan ikivetehen.
(15, 131—190.)
Niinikään kun Kullervon äiti etsi marjatielle eksynyttä tytärtään ja huhuten juoksi metsät ja mäet, niin vuoret ja kankaat hänelle antoivat lohduttoman vastauksen:
elä huua tyttöäsi, elä huua hoilaele! Ei se saa sinä ikänä, ei paloa polvenansa emon entisen tiloille, taaton vanhan valkamoille.
(34, 241—246).