Itse tiesivät haapa ja honkakin ilmoittaa, että ne ovat onteloita ja madonsyömiä, kun Sampsa Pellervoinen aikoi ne venepuiksi kaataa. Tammesta tuli sitävastoin ehyt ja kunnollinen vene:
on vainen minussa puuta emäksi yhen venosen, enk' ole hoikka huolainniekka, enkä ontelo sisältä.
(16, 79—82).
Onpa esimerkkejä, että ihmiskädenkin tekemillä »kuolleilla» esineillä on tunnetta ja puhekykyä. Kun Kullervo tahtoi päättää onnettoman elämänsä, niin hän kysyi miekaltansa, söisikö se syyllistä lihaa, joisiko viallista verta, niin ymmärsi miekka miehen mielen ja vastasi
miksi en söisi mielelläni, söisi syyllistä lihoa, viallista verta joisi, syön lihoa syyttömänki, juon verta viattomanki.
(36, 330—334).
Kenen mieleen ei tässä vihdoin johtuisi ihanat veneen ja koivun valitukset. Väinämöinen ja Ilmarinen ovat matkalla Pohjolaan, kun kuulevat rannalta vienoa valitusta. Väinämöinen arvelee, että siellä on impi itkemässä, kana kaikerrehtamassa ja menee sitä lähempää katsomaan. Mutta ei siellä impeä olekaan, vaan on pursi itkemässä, venonen valittamassa. »Mitä itket puinen pursi, vene hankava valitat?» kysyy Väinämöinen. — »Vesille venosen mieli tervaisiltakin teloilta, mieli neidon miehelähän korkeastakin kodista», sanoo vene ja jatkaa:
sitä itken pursi raukka, itken viejäistä vesille, vene vaivainen valitan, laskiaista lainehille.
Veistettäissä oli minusta kehuttu tehtävän sotivene, joka täytensä tuo aarteita. Mutta minuapa ei ole sotahan saatu, elotielle ensinkänä. Muut purret, huonotkin, käyvät sotia, tuovat aarteita; minä tässä lahoan lastuillani. Ilkeimmät ilman linnut pesivät mastossani, maan matoset kaarien alla asuvat ja sammakot hyppivät kokassani. Siksipä minulle todellakin
oisi kahta kaunihimpi, kahta kolmea parempi olla mäntynä mäellä, petäjänä kankahalla, oksilla oravan juosta, penun alla pyörähellä.