— Elä itke puinen pursi, kohta saat sotia käydä, lohduttaa Väinämöinen purtta ja lupaa ottaa sen sotiveneekseen nyt aijotulle Pohjolanretkelle. Mutta kun hän pyytää, että se itsestään menisi veteen ja juoksisi laineilla ilman airojen apua, sanoo pursi, etteivät muutkaan veneet itsestään veteen mene ilman käden työntämättä, eivätkä juokse airoilla auttamatta. Mutta soutaen se lupaa kulkea kuten sen sukulaisetkin, muut veneet
juoksi sormin soutamalla, airoilla avittamalla, huuparilla huopimalla, puhumalla purjehesen.
(39, 151—256).
Äskeisellä Pohjolanmatkalla oli Väinämöiseltä hukkunut hauvinluinen kanteleensa. Turhaan sitä etsittyään hän alla päin, pahoilla mielin kotiinpäin kulkiessaan kuulee koivun itkevän, puun visan vetistävän.
Mit itket ihana koivu,
puu vihanta vierettelet,
vyöhyt valkea valitat?
Sitä koivu selittää itkevänsä, koska kaikki muut toivovat kesän kaunihin tulevan, suven suuren lämpiävän, vaan hänen täytyy pelätä silloin menettävän kuorensa ja lehtivarpunsa:
useinpa minun utuisen, usein utuisen raukan, lapset kerkeän keväimen luokseni lähenteleiksi, veitsin viisin viiltelevät halki mahlaisen mahani; paimenet pahat kesällä vievät vyöni valkeaisen, ken lipiksi, ken tupeksi, kenpä marjatuohiseksi.
Toisinaan taasen tytöt tulevat leikkelemään lehväni kylpyvihdoiksi, tai miehet hakkaamaan kaskipuuksi runkoni tai pinoon halkomaan. Se on minulla ilo kesästä; eikä talvi ole sen parempi, lumen aika armahampi: jo aikaisin syksyllä tulevaa talvea peläten käyn kalpeaksi ja vihdoin
tuuli vie vihannan turkin, halla kaunihin hamehen, niin minä vähävarainen, minä koito koivuraukka jään aivan alastomaksi, varsin vaattehettomaksi vilussa värisemähän, pakkasessa parkumahan.
Uusi ajatus syntyy Väinämöiselle mieleen: