elä itke puu vihanta, vyöhyt valkea valita, vesa lehti vierettele, saat sinä olevan onnen, elon uuen armahamman, kohta itkenet ilosta, riemusta remahutellet.
(44, 84—166).
Ja hän tekee koivusta uuden kanteleen, johon käen kukkumasta kullasta saadaan naulat ja immen nuoren hiuksista kielet. Sillä Väinämöinen soittaa ja lumoaa koko luonnon, joka on keräytynyt hänen ympärilleen.
Ihminen seurustelee Kalevalassa luonnon kanssa. Luonnossa hän näki vertaisensa, joka häntä ymmärsi. Se ei ollut kuollutta, se kuului hänen jokapäiväiseen elämäänsä niinkuin siihen kuului hänen kotinsa, omaisensa, kanssaihmisensä. Eikö ole silloin luonnollista, että ihminen ajatellessaan elämänsä kulkua myös ajatteli sitä luontoa, mikä oli hänen ympärillään; että hän kuvitellessaan kotiaan siihen aina liitti kotimäet ja metsät, järvet ja kankaat, linnut ja päivänpaisteen. Ne olivat kaikki hänen mielessään läheisesti toisiinsa kuuluvia. Niinpä Väinämöinen pyrkiessään Pohjolasta takaisin kotiinsa tahtoi päästä:
oman peltonsa perille, oman käen kukkumille, oman linnun laulamille.
(7, 298—300).
Lujan kiintymyksen kotinsa luontoon ilmaisee Pohjan neitokin kun hän esteleikse menemästä Ilmariselle puolisoksi:
kukapa tässä toissa vuonna, kenpä kolmanna kesänä käkiä kukutteleisi, lintusia laulattaisi, jos minä menisin muunne, saisin marja muille maille; kaikki käet katoisi, ilolinnut liikahtaisi tämän kunnahan kukuilta, tämän harjun hartehilta.
Eikä hän muka muutenkaan jouda, on paljon kesäisiä kiireitä:
marjat on maalla poimimatta, lahen rannat laulamatta, astumattani ahoset, lehot leikin lyömättäni.